TÄSSÄ

ADHD-oireet kuulemma häviävät, jos lapsi viettää luonnossa 20 minuuttia päivässä.

Me asumme metsässä. Piha on luonnonmukainen. Siellä on mahdollisuus juosta, kiivetä, rakentaa, pelata, pyöräillä, hyppiä.. Mitä vain. Poikamme liikkuu ulkona, sekä pihalla että metsässä useita tunteja päivässä. Joka päivä.

Lisäksi hän muun muassa piirtää, askartelee, soittaa ja laulaa, leikkii legoilla ja osallistuu kotitöihin.

Poikamme on kasvatettu kunnolla. Hän osaa ottaa toiset huomioon, kiittää, pyytää anteeksi, vetää yksinäisen kaverin koulun pihan laidalta mukaan porukkaan leikkimään. Mieheni on kotona, jotta lapsille olisi aina aikuinen saatavilla. Taloudellisesti tämä on suuri uhraus, mutta me olemme sitä mieltä, että lapset ovat sen arvoisia.

Minua loukkaavat syvästi kaikenlaisten maallikkojen höpinät "näennäisdiagnooseista" ja ohjeet kasvattaa lasta paremmin. Sellaiset puheet loukkaavat myös lasta, joka tekee parhaansa jaksaakseen keskittyä, mutta jonka keskittyminen hajoaa kerta toisensa jälkeen lapsen tahdosta riippumattomista syistä vaikeuttaen hänen jokapäiväistä elämäänsä. Jokainen erityislapsi on varmasti saanut aivan riittävästi iskuja itsetunnolleen ymmärtämättömien ihmisten taholta. Ne saisivat jo riittää.

Poika käy toimintaterapiassa. Hoitovastuu hänestä on yliopistosairaalan lasten neurologian poliklinikalla ja lääkärillä on pitkä kokemus ADHD-lapsista.

Poika harrastaa jalkapalloa, ja valmentajat ovat tietoisia hänen diagnoosistaan ja erityisongelmistaan.

Hän on päässyt koulussa pienryhmään, jossa opettaa aivan erityisen taitava opettaja. Luokassa on opettajan lisäksi vakituinen avustaja. Sopivilla tunneilla poika on integroituna yleisopetuksen luokkaan. Avustaja on tällöin hänen mukanaan ja mahdollistaa tunnin sujumisen.

Silti hänellä on ADHD, joka vaatii myös lääkehoitoa. Lääkehoito aloitettiin kuluneena kesänä, ja muutos ennen hoidon aloittamista olleeseen tilanteeseen on valtava. Lääkityshän ei tietenkään ole rauhoittava, vaan nimenomaan piristävä, jotta ADHD-lapsen voimat riittäisivät keskittymisen ylläpitämiseen.

Tästä kaikesta olen huomannut, että meillä olisi opittavaa ADHD-lapselta. Kuinka tärkeää olisi itse kullekin osata keskittyä juuri siihen, missä on. Osata olla kokonaisena läsnä. Milloin viimeksi istuit ja kuuntelit radiota niin, että et tehnyt yhtään mitään muuta? Et tiskannut, et vaivannut pullataikinaa? Et edes neulonut sukkaa, vaan annoit kaiken huomiosi sille, mitä radiosta kuuluu juuri nyt? Tai paneuduit tekemään palapeliä yksin tai lapsesi kanssa? Katsoit televisiosta ohjelman alusta loppuun hyppimättä välillä muilla kanavilla ja ilman läppäriä polvillasi? Se voi olla yllättävän vaikeaa - vaikka terveelle tietysti paljon helpompaa kuin matematiikkaan tai ö-kirjainten piirtämiseen suoriin riveihin keskittyminen on ADHD-lapselle.

Ei meillä ole oikeasti niin kiire, että vapaa-aikakin täytyisi viettää moniajaen, tehden puolivillaisesti viittä asiaa yhtä aikaa. Tehdään mieluummin vain yhtä, mutta tehdään se kunnolla. Mieheni kummisetä harrasti kanavatöitä. Hän kertoi äitinsä neuvoneen: "Vaikka et tekisi kuin piston päivässä, tee se siihen, mihin se kuuluu."

Äitien tapaan hän oli oikeassa.

SYYLLISET ESIIN!

Tulihan se sieltä. Kuuntelin radiota, jossa kysyttiin koululiikunnan asiantuntijalta, onko vika oppilaissa vai opetuksessa (ei siis opettajassa), kun oppilas ei pidä koululiikunnasta. Vastaus oli pienen kaartelun jälkeen itsestään selvä: vika on tietysti oppilaiden kotona.

En tiedä, mikä minun kotonani oli vikana, kun inhosin koululiikuntaa yli kaiken. Isä, (joka on harrastanut yleisurheilua ja jossain vaiheessa valmentajanakin toiminut,) vei meitä urheilukentälle, uimaan, pyöräretkille, pitkille kävelyretkille metsiin, opetti luistelemaan ja hiihtämään. Pidin liikunnasta muuten, mutta en koulussa. Selväpä se: isän vika.

Samassa ohjelmassa kerrottiin meille tietämättömille, että vanhempien tulisi huolehtia siitä, että alle kouluikäinen liikkuu vähintään 2 tuntia päivässä niin, että hengästyy. Tällaiseksi liikunnaksi ei kelpaa tavallinen hyppely, kiipeily tai pyöräily. Selvä. Aamulla klo 7-8 päiväkotiin, sieltä kaupan kautta omaan kotiin viiden-kuuden maissa iltapuolella. Ruokailu, jonka jälkeen se liikunta. Parin tunnin liikunnan jälkeen onkin jo iltatoimien ja nukkumaan menon aika. Onneksi alle kouluikäisellä ei ole vielä läksyjä.

Vanhemmat ovat nykyään luultavasti tarkemmin ohjeistettuja kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos, kiitos. On hyvä, että ohjeita saa, kun niitä tarvitsee. Ongelmallista on se, että ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja myös muuttuvat kaiken aikaa. Lasta tulee alkaa totuttaa kiinteään ruokaan 3 - ei kun 4 - ei kun 6 kuukauden iässä, paitsi tietysti jos lapsi onkin ranskalainen, jolloin hänelle tulee antaa maitovellejä jo kuukauden vanhana.

Lapsen täytyy oppia ainakin maistamaan kaikkia ruokia, mutta kotona tapahtunutta maistamista ei lasketa, ja jos lapsi väittää inhoavansa porkkanaa, se johtuu kodista (tahallaan omalla esimerkillä opetettu nyrpistelemään porkkanalle), ja koulun tehtävänä on pakottaa lapsi syömään sitäkin ainakin vähän. Tämän toimenpiteen hyödyllisyyttä en ole vielä tähän ikään mennessä käsittänyt. Ainakaan se ei vähennä maailman hätää pätkän vertaa, jos joku syö porkkanaraasteensa, vaikka ei halua. Eikä se muuta pula-ajan lapsuuden kokeneiden lapsuutta yhtään valoisammaksi.

Nuorin tyttäreni tuli kerran kotiin päiväkodista hehkuttaen innoissaan: "Äiti, minä olen oppinut virvistelemään!" Ja niin tytär esitti minulle mielenkiintoisen ilmehtimiskavalkadin. Ne "virvistelyt" oli opettanut toinen päiväkotilapsi, mutta jos tytär ei olisi esitellyt uutta taitoaan ensin minulle, vaan ryhtynyt venyttämään luomiaan ja esittelemään hampaitaan toisille siellä päiväkodissa, olisi varmaan vika löytynyt - kodista.

Lapsen omasta perusluonteesta ja muun ympäristön kuin vanhempien merkityksestä lapsen kehitykseen ei juuri puhuta. Minun mielestäni on vähän merkillistä, että siellä päiväkodissa työskentelee joukoittain hyvin koulutettuja ihmisiä huolehtimassa lapsista, mutta heidän tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole lapsen kasvatuksen "onnistumiseen" tai "epäonnistumiseen" mitään vaikutusta. Miksi tuhlataan niin paljon resursseja lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien koulutukseen, jos heidän työpanoksensa kasvatuksessa on yhtä kaikki mitätön? Vain koti vaikuttaa silloin kun jokin tuntuu olevan pielessä. Mutta se, että meille on kasvanut sukupolvellinen empaattisia, aktiivisia, yritteliäitä, ulospäin suuntautuneita, vanhempiaan raittiimpia nuoria aikuisia, on kokonaan hienon päiväkoti- ja koulujärjestelmän ansiota.

Kaikki lähtevät elokuussa

Seuraava genre. Tämä on pätkä kokonaisesta tarinasta. ("Kaikki lähtevät elokuussa",työn alla hiomisvaiheessa vielä) Mitähän tällaisesta ajatellaan? Poliisijuttu, yhteiskuntajuttu, rakkausjuttu. En oikein itsekään tiedä, mikä se pääasiallisesti olisi.

"...Tietokoneen näyttö kertoi sen, minkä Arto jo tiesikin. Helin pojan sängyn alta löytyneen hirvikiväärin numero täsmäsi varastettuihin. Arto työnsi paperinpalansa syvälle taskuun piiloon. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Asia oli päivänselvä. Oliko poliisimiehellä muka olevinaan jotain vaihtoehtoja? Hänen olisi pitänyt ottaa saman tien kivääri pois. Sen sijaan hän oli jättänyt Heli Berggrenin itkemään yksin kivääreineen poikansa huoneeseen. Vanhempi konstaapeli Saramäki oli vastuuntunnoton, selkärangaton otus, ja kaiken lisäksi hän oli jättänyt Helin itkemään.

Arto tuskin kuuli, kun Leskinen huuteli kahville. Leskinen kehui ostaneensa viinereitä. Viinereitä! Voiko maailmassa olla mitään niin turhaa kuin viinerit? Poliisilaitoksen kahvihuoneen hauska seuramies Arto Saramäki ei ollut lainkaan hauskalla eikä seurallisella tuulella.

Kahvihuoneessa istuvat työkaverit tiesivät, kuinka asiat olivat. Ne olivat joko niin taikka näin, ja lain mukaan toimittiin. Arto ei ollut enää niin varma. Hän oli toiminut väärin lain edessä, se oli selvä. Sekin oli ollut väärin, että hän oli jättänyt Helin sinne, lähtenyt kuin varas.

Varas. Helin poika oli varas, tai ainakin ryhtynyt anastettuun omaisuuteen. Välttyäkseen kahvihuoneen mustavalkoiselta ilmapiiriltä Arto lähti ulos tupakalle.

Poliisilaitoksen takapiha oli kokonaan asfaltoitu ja pyhitetty autoille. Siellä seisoivat työvuorossa olevien autot, värikkäät kuin lasten legopalikat. Leskinen ajoi konservatiivisella nissanillaan. Välimäki makseli osamaksuja opelista. Nummelalla oli jo muodista poistunut citymaasturi, jonka kaikinpuolisesta epäkäytännöllisyydestä ja kalliista hankintahinnasta pojat heittivät välillä herjaa. Mikä oikeus heillä siihenkin oli? Jos Nummela piti isosta ja kalliista autosta, eikö sitä iloa olisi voinut hänelle suoda ilman naljailua?

Koponen ilmestyi seuraksi autotallin puolelta. Eikö Koposen työvuoron pitänyt jo päättyä? Arto ei voinut ymmärtää, miksi Koponen ei lähtenyt suoraa päätä kotiinsa tai mihin hyvänsä pois täältä. Arto tervehti nuivasti nuorempaa konstaapelia ja heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin virkaa tekevän peltisen kurkkupurkin pohjalla haisevaan vesitilkkaan. Koponen yritti jutuntynkää. Arto vastasi jotain epämääräistä ja kiiruhti takaisin sisälle.

Eihän sitä voinut välttää. Töissä oli pakko kestää työkavereita. Arto kaatoi kahvia mukiinsa ja istui kahvihuoneen ikivanhalle räikeän oranssille muovituolille Leskisen, viinereiden ja parin muun työtoverin seuraan. Leskinen kertoi juttua jostain naisesta, joka oli korjattu putkan puolelle juuri hetki sitten. Nainen oli tullut lupatiskille äänekkäästi vaatimaan saada soittaa pitopalveluun, koska hänellä oli syntymäpäivä. Nainen oli ollut märissä housuissa ja likaisessa tuulitakissa, jonka alla ei ollut mitään. Hän oli pitänyt kädessään kaupan kassakuittia, jonka taakse hän oli raapustellut tarjoilusuunnitelmiaan.

Toiset nauroivat. Artokin olisi nauranut tuolle ennen, mutta nyt se tuntui kovin turhalta ja julmalta. Naisparka: oli hänen syntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut tarjota ystävilleen juhlat, mutta joutuikin itse yöpymään putkassa. Eihän hän ollut halunnut eikä tehnyt pahaa kenellekään. Säilöönottoko oli ainoa, mitä hänelle voitiin tarjota?

"Jätitkö sossulle sanaa?" Arto huomasi kysyvänsä. Sosiaalityöntekijä oli poliisitalon henkilökunnasta kaiketi ainoa, joka ehkä osaisi auttaa naista. Muut lopettivat naureskelunsa ja katsoivat vakavailmeiseen Artoon kuin tämä olisi juuri laskeutunut kahvihuoneeseen ilmastointikanavan kautta lentävällä lautasella. "Kyllä.. tietysti mä jätin!" Leskinen vastasi. Niin, tietysti hän oli raportoinut mielenterveysongelmasta. Sosiaalityöntekijä konsultoisi sitten lääkäriä. Niinhän se meni. Pojat tiesivät kyllä hommansa. Arto otti lautaselta viinerin ja alkoi mutustella sitä katse tiukasti pöydänkannessa. Eikö tämä vuoro koskaan loppuisi?

Hyvää yötä, Leena!

Tässä vähän toisenlainen teksti, "pöytälaatikosta". Liikaa angstia?

Hyvää yötä, Leena!

Leenan silmät tuijottavat jonnekin kauas. Ehkä hän näkee sen kauniin maan, jonne hän on matkalla. Murskaan kuusi buranaa jauhoksi vasaralla pyyhkeen sisässä. Toivon, että se riittää.

Sodassa Lukkarinen vuoti kuiviin. Meidän kahden piti käydä vilkaisemassa vihollisen touhuja. Hiihdimme puhumatta pakkasyössä peräkanaa. Lukkarinen kaatui suksilla, ja jotenkin hän sai valtavan haavan ranteeseensa maassa törröttävästä metalliromusta. Sitä oli siellä paljon pitkin metsää, piikkilankaa ja muuta. Minä olin silloin aivan nuori poikanen. Olin monta vuotta nuorempi kuin Lukkarinen. Verta tuli paljon. Pelästyin ja jähmetyin paikalleni. En osannut auttaa. En osannut tehdä mitään. Lukkarinen makasi hangella ja se hanki oli punainen kuunvalossakin.

Hän sanoi olevansa väsynyt. Hän pyysi, että antaisin hänen vain olla. Verenvuoto oli helppo tapa kuolla, hän sanoi, se ei sattunut paljon. Hämärsi vain ja sitten tulisi loppu.

Joku tuli hakemaan minua, kun seisoin siinä mitään tekemättömänä sauvoihin nojaten. Minut vietiin lääkintämajurin pakeille, sain viinaryypyn ja kehotuksen palata yksikkööni.

Verenvuoto on helppo tapa kuolla. Kaivan keittiön laatikosta fileerausveitsen. Kuinka monta ahventa, siikaa ja kuhaa Leena onkaan käsitellyt tuolla samalla veitsellä, näppärästi kuin taikuri? Terä on kulunut ohueksi. Mustaan eboniittikahvaan ovat painuneet lukemattomien käyttökertojen jäljet: jäljet Leenan osaamisesta, jäljet elämästä.

Syötän buranamurskan Leenalle persikkapiltin seassa. Sitä hän sentään vielä suostuu syömään. Meillä on aina monta purkkia persikkapilttiä kaapissa, jos Leenalle sattuisi maittamaan. Maitoa juotan tuttipullosta. Sekoitan siihen kermaa ja sokeria, jotta olisi ruokaisampaa. Lämmitän sen mikrossa ja juotan kuin vauvalle. Kodinhoitaja sanoo, että Leenan pitäisi juoda rasvatonta maitoa nokkamukista. Sellaista sammionpesuvettä! Kun toinen muutenkin kuihtuu silmissä, miksi hänelle ei voi antaa kunnollista ravintoa silloin, kun hän suostuu syömään?

Ajattelen huomista. Kodinhoitaja tulee aamulla, soittaa ovikelloa. Hän soittaa ja soittaa, lähtee sitten ehkä tavoittelemaan huoltomiestä, sillä en ole suostunut antamaan kotimme avainta kaupungin työntekijöille. Tämä on meidän kotimme. He löytävät meidät sitten, kodinhoitaja Arja ja joku tuntematon huoltomies firmasta, jonka taloyhtiö on viimeksi edullisimmaksi valinnut.

Tartun Leenan käteen. Itken. Viimeksi itkin poikasena. Äiti kuoli keuhkotautiin. Se oli siihen aikaan aika tavallinen kuolema. Parantolaan ei ollut varoja, eikä köyhäinapua huolittu. Verta oli kaikkialla. Verensyöksyksi sanoivat. Itkin äidin vieressä, kunnes isosisko kantoi minut pois.

Puristan vaimoni kättä. Hän puristaa hennosti takaisin. Leena katsoo minuun kuin ymmärtäisi, kuin olisi läsnä. Hiukan hän hymyileekin hampaattomalla suullaan. Vaimoni on kaunis.

Käännän hänen ranteensa ylöspäin. "Anteeksi, Leena-rakas, anna anteeksi!"

Käteni vapisee. Vapisen kauttaaltani. Henki ei tahdo kulkea. Suljen silmäni. Nyt! Nyt, Heikki, nyt on pakko!

Avaan silmäni ja katson suonikkaaseen ranteeseen, johon vuodet ovat piirtäneet hienoja juomuja. Epäröin vielä, mutta sitten viillän. Silmät auki.

Päästän runtelemani ranteen kädestäni. Lyyhistyn sängyn laidalle. Tärisen yhä ja haukon henkeä. Leena! Voi, Leena-rakas, anna anteeksi!

Leena valittaa vähän. Veri värjää kauhtuneita lakanoita. Ne ovat lakanat, jotka ostimme kauan sitten yhdessä Tukholmasta. Elettiin seitsemänkymmentälukua. Ruotsinristeilyt toivat luksuksen tuntua sen aikaiseen elämään. Nämä lakanat olivat silloin iloisen kirkasväriset. Nyt kukat ovat haalistuneet. Ne ovat vanhenneet vaivihkaa yhdessä meidän kanssamme.

Käyn makuulle Leenan viereen yhä henkeä haukkoen. Kiedon käteni hänen ympärilleen. "Karhun kädet," Leena mutisee.

Moneen aikaan hän ei ole sanonut mitään, ei edes minulle enää. Rutistan vaimoani niin lujasti kuin jaksan, vaikka ei se paljoa ole. Karhun käsiksi Leena sanoi minun kömpelöitä, lapiomaisia kouriani silloin, kun elämä oli vielä lupaus, eikä mikään paha voinut oikeasti koskettaa. Sodasta oli selvitty, rakennettu yhteinen talo laitakaupungin rintamamiestontille valtion tyyppipiirustusten mukaan. Lapset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois. Tuli lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Töitä tehtiin, elettiin ja rakastettiin.

Leena on sairas. Ensin en ymmärtänyt, kuinka sairas. Rähisin ja saarnasin, kun hän unohti perunat kiehumaan ja kattila paloi pilalle. Kattila! Niin vähäpätöinen asia! Monta muuta samanlaista sattui, enkä välittäisi niitä muistella.

Leena vetäytyy päivä päivältä yhä kauemmaksi varjojen maahan, ja on enää harvoin houkuteltavissa sieltä näkyville. Leena ei osaa enää syödä itse, ei puhu, ei pidä itseään siistinä. Kodinhoitaja käy pari kertaa päivässä. Lapset käyvät kaupassa ja yksi lapsenlapsista tekee isomman siivouksen kerran kuussa. Minä jaksan vielä käyttää lattiaharjaa, osaan keittää puurot ja perunat. Syötän vaimolleni sen, minkä hän suostuu syömään. Nyt on tultu tähän. Vain vauvanruoka ja tuttipullomaito kelpaavat.

Joskus Leena katsoo kuin tunteakseen. Välillä hän tuntuu ymmärtävän oman tilansa, vaikka ei osaakaan pukea mieltään sanoiksi. Silloin halaan häntä oikein pitkään, jotta hän tietäisi, että minä olen siinä, minä en jätä.

Kodinhoitaja puhuu, että Leenalle täytyy hakea laitospaikka. Minä en siihen suostu. Tiedän, että Leena haluaa olla kotona loppuun asti. Tiedän tietysti senkin, että minunkin voimani hupenevat, kodinhoitajia on kaupungilla niukasti ja lapsilla on omat elämänsä. Silti en voi sietää ajatusta Leenasta makaamassa jonkin laitoksen sängyssä yhtenä pakettina monista. Leena on minun vaimoni, ja hoidan hänet itse niin kauan kuin jaksan.

Nyt en enää jaksa, sillä minäkin olen vanha.

Leena muuttuu kokonaan veltoksi. Tiedän, että hän on lähtenyt. Minä olen murhamies. Suomen laki saa sanoa ihan mitä hyvänsä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt kuin yhden rangaistuksen murhamiehelle. Eikä se ole edes mikään rangaistus nyt. Verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Katselen Leenaa. Hän on sulkenut silmänsä ja näyttää nukkuvalta. Prinsessa Ruusunen. Punainen veri Leenan yöpaidalla ja lakanoilla. Verta kaikkialla, aina verta. Äidin, Lukkarisen, Leenan.

Peittelen Leenan päiväpeitolla niin kauniisti kuin osaan. Suin hänen valkeita hiuksiaan. Ne olivat joskus punaisenruskeat ja paksut. Nyt ne hohtavat kuin enkelin sädekehä. Ikkunalla seisoo muutamia ränsistyneitä muovikukkia vaasissa. Asettelen kauneimman peitolle Leenan päälle. Hän on kaunis. Minun vaimoni on kaunis.

Käyn makaamaan hänen viereensä peiton alle. Toinen käsi tarttuu Leenan käteen, toisella hamuilen veistä. Leena ei enää vastaa käteni puristukseen. Leena eli minun kanssani yli kuusikymmentä vuotta.

Leikkaan viillon omaan ranteeseeni. Nyt vain makaan, ja odotan tässä, että pääsen Leenan luo. Ehkä en pääsekään. Olenhan murhamies. Leena on nyt varmasti enkelten seurassa, minä menen ehkä siihen toiseen paikkaan. En välitä siitä. Leena oli hyvä ihminen. Minä en ollut.

Silmissäni hämärtää. Minulla ei ole lainkaan kipuja. Lukkarinen puhui totta: verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Kello olohuoneessa lyö kertoakseen, että on jo myöhä. On aika nukkua.

Hyvää yötä, Leena.

Lippis

Aamunavauksen tyly sanoma suomalaislukiossa: tästä lähtien lippalakit aina takavarikoidaan, jos oppilas pitää sellaista päässään sisätiloissa. Lakin saa sitten noutaa koulupäivän jälkeen rehtorin kansliasta.

Koulussa on käyty taistelua näistä lakeista jo kauan. Alkoipa pikku hiljaa vaikuttaa siltä, että lippalakkipuolue olisi voittamassa: merkittävä osa opettajista oli jo sanonut, että heitä ei haittaa, vaikka joku luokassa olisikin lakki päässä. Sitten rehtori veti laumansa takaisin ruotuun: jokainen opettaja velvoitettiin kieltämään lakit tunneillaan ja valvomaan oppilaita käytävillä, ettei kukaan vain riko tätä äärimmäisen tärkeää sääntöä.

Lippalakkiasiaa perusteltiin vanhalla suomalaisella tapakulttuurilla. Perustelu minun mielestäni ontuu, kun kuitenkin samaan aikaan samassa koulussa sallitaan t-paidat, joissa komeilee naulalla lävistetty verinen pääkallo, tai roiskeläppähameet, verkkosukkahousut ja korsettimaiset topit niiden kanssa. Ei ketään ole vielä lähetetty kotiin pukeutumaan, eikä edes kehotettu valitsemaan seuraavaksi päiväksi vaatteensa paremmin.

Lippalakkikielto taitaakin kertoa jostain muusta kuin halusta noudattaa vanhoja, kauniita tapoja.

Voisiko olla kyse siitä, että joku tässä nyt pelkää oman arvovaltansa puolesta niin paljon, että on valmis menemään naurettavuuksiin asti, kunhan ei vain tarvitse peruuttaa kerran antamaansa määräystä?

On totta, että oppilailta ei olisi kovin suuri vaiva riisua sitä lippistä sinne naulakkoon. Mutta tottahan sekin on, että ajat muuttuvat ja tapakulttuuri sen mukana. Nuori näyttää nykyisin lähinnä koomiselta (ja yleensä tarkoittaakin olla vitsikäs), jos hän ottaa lakin päästään tervehtiessään vanhempaa ihmistä.

Nämä "tapakulttuurin vaalijat" eivät oikein tunnu olevan selvillä siitä, minkälainen oli se tapakulttuuri, josta he niin kovasti haluavat pitää kiinni: sekä tytöiltä että pojilta vaaditaan sellaista käyttäytymistä, joka ennen kuului nimenomaan pojille. Eihän ennen ollut sopivaa etenkään naimisissa olevan naisen kulkea ilman päähinettä. Ainakin kirkossa naisella oli ehdottomasti huivi tai hattu päässä. Meidänkin vintiltämme taitaa yhä löytyä mieheni isoäidin "kirkkosilkki": kaunis, musta, silkkinen huivi, jota käytettiin vain pyhäpäivinä.

Rehtori-parka ei ole ainoa, joka luulee asemansa olevan riippuvainen siitä, kuinka jääräpäisesti hän takertuu oikeassa olemiseensa. Ihmistä, joka punnitsee asioita ja muuttaa mielipiteensä saamansa uuden tiedon mukaan, sanotaan helposti "tuuliviiriksi" tai "takinkääntäjäksi". Eikö olekaan viisautta, että osaa ajatella asiaa monelta kantilta, ja jos tarpeellista, osaa myöntää olleensa väärässä? Eikö ole viisautta on huomata, milloin jokin tapa on aidosti kaunis, ja milloin se on vain turhanaikainen jäänne menneiltä vuosikymmeniltä?

Lakkiasia on juuri nyt murrosvaiheessa. Tuskin kukaan kymmenen vuoden kuluttua ihmettelee lakkipäätä koululuokassa. Eihän nytkään ihmetellä (ainakaan tässä koulussa), kun oppilas hihkaisee käytävällä opettajalle: "Hei, Manu! Mitä mä sain siitä kokeesta?" saati sitä, että oppilas ei niiaa tai kumarra opettajalle, kun tulee häntä vastaan kaupungilla. Niin minua kuitenkin ekaluokkalaisena ohjeistettiin tekemään.

Tähän vielä kaikkien äidinkielenopettajien kiusaksi: jo muinaisilla roomalaisilla oli tapakulttuuri. Oli kaunis tapa maata retkottaa kyljellään divaanilla ja syödä ruokansa sormin. Haarukka tuli vasta yli tuhat vuotta roomalaisajan jälkeen, ja aluksi sitä pidettiin sopimattomana ruokailuvälineenä: sehän muistutti selvästi paholaisen atrainta. Sellaisen käyttäminen syömiseen oli ruma tapa. Oli suorastaan pöyristyttävää tapainturmellusta syödä haarukalla.

Leppoista tehokkaasti

Leppoista tehokkaasti

Minä en aio osallistua elämän leppoistamiskurssille. Minulla ei ole aikaa sellaiseen leppoistamiseen, koska mikroaaltouuni hajosi, ja joudun keittämään perheelleni aamupuuron vanhanaikaisesti kattilassa.

(Puuro oli muuten tosi hyvää tänä aamuna. Jopa kuopus söi erinomaisella ruokahalulla. Ehkä en ostakaan uutta mikroa aivan vielä.)

Minä en aio ostaa ensimmäistäkään leppoistamisopasta. En ehtisi kuitenkaan lukea sellaisia. Kirjahyllyni on sitä paitsi jo aivan täynnä, joskin kirjat ovat tietysti vääränlaisia. Olen hankkinut ne kaikki ihan vaan viihtymistäni ja perheeni mielenkiinnon kohteita ajatellen, eikä niistä ole kerta kaikkiaan mitään apua, jos sattuisi haluamaan edes nimeksi asti tehokkuutta elämänsä leppoistamiseen.

(Eilen illalla nukahdin kirja sylissä. Olin juuri lukenut pojalleni Risto Räppääjää. Nolottaa vähän, kun se poika osaa kyllä itsekin lukea, mutta siitä nyt vaan on tullut sellainen tapa. En oikein kehtaisi sanoakaan, mutta minusta meidän iltaiset lukuhetkemme ovat vallan hauskoja. Tietysti minun olisi pitänyt sekin aika opiskella sitä leppoistamista, että sitten ihan varmasti osaisin.)

En halua vaihtaa työtäni, jotta voisin leppoistella. Vaihdoin työtä, koska minusta alkoi tuntua siltä, että työ syö liikaa energiaani, eikä jätä yhtään tilaa perheelle ja vapaa-ajalle. Nykyinen pienipalkkaisempi työni ei edes mahdollista niihin leppoistamisluentoihin osallistumista.

(Tänään menen töihin klo 13.00 ja pääsen klo 15.45. Yleensä päiväni ovat sentään pidempiä, mutta tällaiset päivät ovat suorastaan noloja. Tilipäivänä sen sitten näkee: minulla ei ole varaa lähteä leppoistamisretkelle katsomaan jotakin leppoisaa luonnonmuodostelmaa, joka saisi ajatukseni pois töistä. Täällä me istumme perheen kanssa ihan vaan kotona. Välillä autan poikaa majan teossa, välillä keskustellaan tyttärien kanssa kirjoista ja maailman menosta. Hirveää ajanhaaskausta, kun voisi senkin ajan vaeltaa jossakin luonnonpuistossa leppoistamassa elämäänsä.)

Olisi tärkeää kasvattaa leppoisia kasviksia, esimerkiksi yrttejä kukkaruukuissa tai bonzai-puita (vai mikä se sana olikaan?) huoneen nurkassa. Mutta minun puutarhassani kasvaa vain sellaista, mikä osaa itse kasvattaa itsensä. Kitken sitten rikkaruohoja aina välillä, kun muistan. Viinimarjapensaat ja raparperit ovat kasvaneet samoilla sijoillaan jo vuosikymmeniä. Ruusupensaat ovat valinneet itse omat muotonsa.

(Perheeni istuu puutarhan huolimattomasta hoidosta välittämättä aika usein pihalla nuotion ympärillä. En ole järjestellyt sinne mitään leppoisia tuoliryhmiä. Ihan vaan raahattiin ne iänikuiset puutarhakeinut kahden puolen nuotiota. Se ei todellakaan näytä samalta kuin lehtien leppoistamisartikkeleiden puutarhoissa.)

Minä siis olen aivan toivoton tapaus, kun puhutaan elämän leppoistamisesta. En jouda edes opiskelemaan sitä. Radiostakin tulee niin monta ohjelmaa, jotka vievät kaiken ajan: kuunnelmia, musiikkia, asiaohjelmia. Minä osaan kuunnella niitä vain istumalla alas, ehkä käsityö sylissä, sillä tahdon kuunnella ohjelmat kokonaan, kun kerran kuuntelemaan rupean. Siihenkin menee kohtuuttomasti aikaa. Senkin ajan voisi käyttää leppoistamisharjoituksiin.

ASIALLISET AIKUISET?

Aikuinen ei laske keinupuiston liukumäestä, jos sattuu yksinään kävelemään sellaisen ohi. Aikuinen ei taittele sanomalehdestä hassua hattua auringonsuojaksi itselleen tai ainakaan lähde sellainen päässään kaupungille käyskentelemään. Aikuinen ei roiskuttele huvin vuoksi vesilätäköissä. Miksi ei? Eihän sellainen ketään vahingoittaisi.

Siksi ei, kun on sovittu, että aikuinen, joka ottaa elämän rennosti olematta humalassa, ei ole aivan järjissään. Täytyy mukautua normiin; täytyy esittää "tavallisen" roolia. Eikö olisikin ihanaa kahlailla puiston suihkulähteessä hellepäivän ruokatunnilla? Enää edes lasten ei anneta sitä tehdä: sieltä tulee, hui kauhistus sentään, pöpöjä!

Koko ajan täytyy olla ennen kaikkea järkevä. Ei voi harjoitella laulua kassajonossa. Se häiritsisi toisten harrasta tunnelmaa. (Myymälän kaiuttimista räikkyvä taustamusiikki sen sijaan on ihan ok, koska näin on sovittu.)

Ymmärtäisin, jos kaikki "aikuisten tekeminen" olisi aidosti niin kamalan järkevää, mutta raaputapa pintaa, niin näet, että ei se ole. On vain joukko sopimuksia, joista on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, jotta ei pidettäisi omituisena.

Ei sovi pistäytyä yöpaitasillaan kaupasta hakemassa maitoa, vaikka yöpaita olisi peittävämpi kuin päivällä pidettävä toppi. Aamutakki vielä pahentaa asiaa. Omituiselta tällainenkin sääntö näyttäisi, jos sitä katsoisi aivan ulkopuolelta, ilman meidän kulttuurimme painolasteja.

Eikö voitaisi ottaa vähän rennommin? Olisi paljon mukavampaa, jos niin monet näkymättömät langat eivät ohjaisi jokaista suoritusta. Minusta käyttäytyminen on silloin kaunista, kun se ei vahingoita muita. Ei jakkupuku ole oikeasti sen hienompi kuin verkkapuku. Valkoiset tennissukat ovat sukat siinä kuin mustat pukusukatkin. Sellaiselta ihmiseltä, joka liikaa tuijottaa normeja, jää kokematta monta iloista hetkeä.

Ihan vaan ihmisiä


Minä en ole kovin hyvä sosiaalityössä. En osaa katsoa asiakkaita "tapauksina". En ymmärrä ratkaisevaa eroa "asiakkaiden" ja naapurissa sattumoisin apua tarvitsevan ihmisen välillä, jos ei eroavaisuudeksi lasketa sitä, että naapurista ei tarvitse kirjoittaa raportteja eikä heidän asioistaan tarvitse pitää loputtomia palavereja, joissa "tapaus" ruoditaan perin pohjin. Kaikki tuntemani ihmiset (minä itse tietysti mukaan lukien) ovat enemmän tai vähemmän vinksahtaneita, kun suurennuslasilla katsotaan.

Sosiaalityö on "asiakaslähtöistä", sen "kohteet" ovat siis "asiakkaita". Eivätkö pikemminkin ihan vaan ihmisiä? Kuka hyvänsä saattaa sairastua mieleltään tai muuten kompuroida, varsinkin, jos häneltä puuttuvat normaalit tukiverkostot. Viranomaistukiverkostot toimivat hiukan eri tavalla kuin luonnolliset. "Asiakkaan" (ihmisen!) omiin selviytymiskeinoihin ei luoteta - miten luotettaisiinkaan, kun niiden olemassaoloa pidetään suunnilleen yhtä todennäköisenä kuin sitä, että minä näin viime viikolla Ahostejärvessä järvihirviön?

Kenen tahansa elämä voidaan patologisoida, jos siitä nostetaan tapetille vain negatiiviset puolet.

Tulisipa joku meille nyt (tai koska tahansa) kirjaamaan havaintojaan.

Tiskialtaassa on likaisia astioita.

Tietokonepöydällä on pölyä, ja perheen äiti vain istuu koneella, eikä siivoa.

Olohuoneen matto on likainen (koira maannut kuraisena).

18-vuotias tytär on omalla koneellaan, pelaa jotakin ja kuuntelee musiikkia kuulokkeillaan, eikä kiinnitä huomiota muihin. Huolestuttavaa!

Talossa on liian monta lemmikkieläintä. Ne ovat mm. raapineet ulko-oven pielen pilalle ulos pyytäessään. Pystytäänkö niistä kaikista mitenkään huolehtimaan?

Lasten vuoteet ovat sijaamatta.

Lapsille ei ole laitettu valmiiksi välipalaa, vaan he joutuvat itse onkimaan jääkaapista sitä, mitä siellä sattuu olemaan. 10-vuotias saattaa polttaa itsensä paistaessaan kananmunaa!

Lakanoita ei ole mankeloitu.

Äiti on ostanut lapsille kaksi suurta pulloa colaa. Kofeiinia ja sokeria!

Äiti ei ole lainkaan kiinnostunut poikansa harrastuksista. Poika on tänään pelaamassa jalkapalloa Punkalaitumella, eikä äiti ole mukana.

Pojan jalkapallosukassa on reikä, eikä äiti ommellut sitä aamulla ennen töihin lähtöään.

Perheen elämä on levotonta: eilen illallakin kävi 7 vierasta. Pihalla poltettiin nuotiota metsäpalovaroituksesta huolimatta. Lapset paistoivat itse makkaransa ilman aikuisten valvontaa. Lapsille annettiin makkaraa huolimatta sen epäterveellisyydestä. Mansikoita sentään tarjoiltiin, mutta nekin syötiin kermajäätelön kanssa.

Perheen 15-vuotias tytär joutui tänään valmistamaan ruoan koko perheelle. Hän joutuu ottamaan aivan liian paljon vastuuta aivan liian nuorena.

Pitäisiköhän minun ilmoittaa meistä jonnekin?

Puhutaanpa hiukan perhetyöstä

Olipa kerran ammattikunta, joka oli varta vasten koulutettu auttamaan perheitä ja tekemään "äidin työt" silloin, kun äiti itse ei sairauden, uupumuksen tai muun syyn vuoksi kyennyt niitä tekemään. Näitä ammattilaisia koulutettiin kotisisaropistoissa ja heidän ammattinimikkeensä oli aluksi kotisisar, sittemmin kodinhoitaja.

Ymmärrettiin, että äidin voimavarat palautuvat parhaiten ja sitä odottaessa hänestä on eniten hyötyä lapsilleen, jos joku hoitaa pois tiski- ja pyykkivuoret, käy kaupassa, valmistaa ruoan ja tamppaa matot sillä aikaa kun äiti keskittyy lapsiin tai lepää pois uupumustaan.

Monta kymmentä vuotta tämä sujui hyvin. Sitten alkoivat uudet tuulet puhaltaa: katsottiin, että kodinhoitajan ei sovi tiskata tai pestä lattiaa. Kodinhoitaja (jonka ammattinimike lapsiperheiden yhteydessä muutettiin perhetyöntekijäksi) vie lapset keinupuistoon, jotta äidillä on "aikaa itselleen" tai "aikaa tehdä kotitöitä". Perhetyöntekijä vie lapset leikkimään järjestettyyn ryhmään, johon muutkin perhetyöntekijät tuovat asiakaslapsiaan. Äitihän voi sillä aikaa vaikka siivota parvekkeen.

Äidille annetaan hyvää tarkoittavia äidillisiä neuvoja: näin valmistat terveellisen aterian, näin paljon lapsi tarvitsee unta, koko perheen tulee kokoontua ruokapöytään yhteisen aterian ääreen. Näitä neuvoja tyrkytetään riippumatta äidin taustasta. Varsinkin maahanmuuttajaperheissä tämä kärjistyy: jotenkin tuntuu lystikkäältä, kun lähihoitajakoulutuksen saanut perhetyöntekijä neuvoo lapsen kuumeen hoitoa maahanmuuttajaäidille, joka itse on sairaanhoitaja.

Usein pienille lapsille suositellaan haettavaksi päiväkotipaikkaa, vaikka vanhemmat olisivat kotonakin. Se kun "tukee lapsen kasvua" ja antaa vanhemmille "omaa aikaa". Lisäksi saatetaan tarjota mahdollisuutta tukiperheeseen, jossa lapsi viettää vaikkapa yhden viikonlopun kuukaudessa ja yhden kokonaisen viikon kesässä. Tätähän voi jo sanoa puolihuostaanotoksi: lapsi on suurimman osan valveillaoloaikaansa päiväkodissa, tukiperheessä tai perhetyöntekijän kanssa retkellä.

Milloin äiti voisi lujittaa perheen omia siteitä ja tuntea olevansa kokonainen äiti, kun lapsi on aina poissa "tukityön" nimissä? Miten vanhemmat voivat ottaa paikkansa täysivaltaisena kasvattajana, kun koko ajan selän takana on ohjeistaja, joka säätelee perheen elämää roskiksen vientivuoroja myöten?

Olisiko mahdollista nykyisen hajottavan perhetyömallin sijaan pyrkiä lujittamaan perheen yhteenkuuluvuutta? Jos äiti haluaa lapsensa parasta, mutta hänen voimavaransa eivät riitä sekä lasten kanssa olemiseen että arjen täysipainoiseen pyörittämiseen, miksi lähtökohta on se, että lapset viedään pois tieltä, jotta "äiti saa olla rauhassa"?