lauantai 28. elokuuta 2010

Hyvää yötä, Leena!

Tässä vähän toisenlainen teksti, "pöytälaatikosta". Liikaa angstia?

Hyvää yötä, Leena!

Leenan silmät tuijottavat jonnekin kauas. Ehkä hän näkee sen kauniin maan, jonne hän on matkalla. Murskaan kuusi buranaa jauhoksi vasaralla pyyhkeen sisässä. Toivon, että se riittää.

Sodassa Lukkarinen vuoti kuiviin. Meidän kahden piti käydä vilkaisemassa vihollisen touhuja. Hiihdimme puhumatta pakkasyössä peräkanaa. Lukkarinen kaatui suksilla, ja jotenkin hän sai valtavan haavan ranteeseensa maassa törröttävästä metalliromusta. Sitä oli siellä paljon pitkin metsää, piikkilankaa ja muuta. Minä olin silloin aivan nuori poikanen. Olin monta vuotta nuorempi kuin Lukkarinen. Verta tuli paljon. Pelästyin ja jähmetyin paikalleni. En osannut auttaa. En osannut tehdä mitään. Lukkarinen makasi hangella ja se hanki oli punainen kuunvalossakin.

Hän sanoi olevansa väsynyt. Hän pyysi, että antaisin hänen vain olla. Verenvuoto oli helppo tapa kuolla, hän sanoi, se ei sattunut paljon. Hämärsi vain ja sitten tulisi loppu.

Joku tuli hakemaan minua, kun seisoin siinä mitään tekemättömänä sauvoihin nojaten. Minut vietiin lääkintämajurin pakeille, sain viinaryypyn ja kehotuksen palata yksikkööni.

Verenvuoto on helppo tapa kuolla. Kaivan keittiön laatikosta fileerausveitsen. Kuinka monta ahventa, siikaa ja kuhaa Leena onkaan käsitellyt tuolla samalla veitsellä, näppärästi kuin taikuri? Terä on kulunut ohueksi. Mustaan eboniittikahvaan ovat painuneet lukemattomien käyttökertojen jäljet: jäljet Leenan osaamisesta, jäljet elämästä.

Syötän buranamurskan Leenalle persikkapiltin seassa. Sitä hän sentään vielä suostuu syömään. Meillä on aina monta purkkia persikkapilttiä kaapissa, jos Leenalle sattuisi maittamaan. Maitoa juotan tuttipullosta. Sekoitan siihen kermaa ja sokeria, jotta olisi ruokaisampaa. Lämmitän sen mikrossa ja juotan kuin vauvalle. Kodinhoitaja sanoo, että Leenan pitäisi juoda rasvatonta maitoa nokkamukista. Sellaista sammionpesuvettä! Kun toinen muutenkin kuihtuu silmissä, miksi hänelle ei voi antaa kunnollista ravintoa silloin, kun hän suostuu syömään?

Ajattelen huomista. Kodinhoitaja tulee aamulla, soittaa ovikelloa. Hän soittaa ja soittaa, lähtee sitten ehkä tavoittelemaan huoltomiestä, sillä en ole suostunut antamaan kotimme avainta kaupungin työntekijöille. Tämä on meidän kotimme. He löytävät meidät sitten, kodinhoitaja Arja ja joku tuntematon huoltomies firmasta, jonka taloyhtiö on viimeksi edullisimmaksi valinnut.

Tartun Leenan käteen. Itken. Viimeksi itkin poikasena. Äiti kuoli keuhkotautiin. Se oli siihen aikaan aika tavallinen kuolema. Parantolaan ei ollut varoja, eikä köyhäinapua huolittu. Verta oli kaikkialla. Verensyöksyksi sanoivat. Itkin äidin vieressä, kunnes isosisko kantoi minut pois.

Puristan vaimoni kättä. Hän puristaa hennosti takaisin. Leena katsoo minuun kuin ymmärtäisi, kuin olisi läsnä. Hiukan hän hymyileekin hampaattomalla suullaan. Vaimoni on kaunis.

Käännän hänen ranteensa ylöspäin. "Anteeksi, Leena-rakas, anna anteeksi!"

Käteni vapisee. Vapisen kauttaaltani. Henki ei tahdo kulkea. Suljen silmäni. Nyt! Nyt, Heikki, nyt on pakko!

Avaan silmäni ja katson suonikkaaseen ranteeseen, johon vuodet ovat piirtäneet hienoja juomuja. Epäröin vielä, mutta sitten viillän. Silmät auki.

Päästän runtelemani ranteen kädestäni. Lyyhistyn sängyn laidalle. Tärisen yhä ja haukon henkeä. Leena! Voi, Leena-rakas, anna anteeksi!

Leena valittaa vähän. Veri värjää kauhtuneita lakanoita. Ne ovat lakanat, jotka ostimme kauan sitten yhdessä Tukholmasta. Elettiin seitsemänkymmentälukua. Ruotsinristeilyt toivat luksuksen tuntua sen aikaiseen elämään. Nämä lakanat olivat silloin iloisen kirkasväriset. Nyt kukat ovat haalistuneet. Ne ovat vanhenneet vaivihkaa yhdessä meidän kanssamme.

Käyn makuulle Leenan viereen yhä henkeä haukkoen. Kiedon käteni hänen ympärilleen. "Karhun kädet," Leena mutisee.

Moneen aikaan hän ei ole sanonut mitään, ei edes minulle enää. Rutistan vaimoani niin lujasti kuin jaksan, vaikka ei se paljoa ole. Karhun käsiksi Leena sanoi minun kömpelöitä, lapiomaisia kouriani silloin, kun elämä oli vielä lupaus, eikä mikään paha voinut oikeasti koskettaa. Sodasta oli selvitty, rakennettu yhteinen talo laitakaupungin rintamamiestontille valtion tyyppipiirustusten mukaan. Lapset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois. Tuli lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Töitä tehtiin, elettiin ja rakastettiin.

Leena on sairas. Ensin en ymmärtänyt, kuinka sairas. Rähisin ja saarnasin, kun hän unohti perunat kiehumaan ja kattila paloi pilalle. Kattila! Niin vähäpätöinen asia! Monta muuta samanlaista sattui, enkä välittäisi niitä muistella.

Leena vetäytyy päivä päivältä yhä kauemmaksi varjojen maahan, ja on enää harvoin houkuteltavissa sieltä näkyville. Leena ei osaa enää syödä itse, ei puhu, ei pidä itseään siistinä. Kodinhoitaja käy pari kertaa päivässä. Lapset käyvät kaupassa ja yksi lapsenlapsista tekee isomman siivouksen kerran kuussa. Minä jaksan vielä käyttää lattiaharjaa, osaan keittää puurot ja perunat. Syötän vaimolleni sen, minkä hän suostuu syömään. Nyt on tultu tähän. Vain vauvanruoka ja tuttipullomaito kelpaavat.

Joskus Leena katsoo kuin tunteakseen. Välillä hän tuntuu ymmärtävän oman tilansa, vaikka ei osaakaan pukea mieltään sanoiksi. Silloin halaan häntä oikein pitkään, jotta hän tietäisi, että minä olen siinä, minä en jätä.

Kodinhoitaja puhuu, että Leenalle täytyy hakea laitospaikka. Minä en siihen suostu. Tiedän, että Leena haluaa olla kotona loppuun asti. Tiedän tietysti senkin, että minunkin voimani hupenevat, kodinhoitajia on kaupungilla niukasti ja lapsilla on omat elämänsä. Silti en voi sietää ajatusta Leenasta makaamassa jonkin laitoksen sängyssä yhtenä pakettina monista. Leena on minun vaimoni, ja hoidan hänet itse niin kauan kuin jaksan.

Nyt en enää jaksa, sillä minäkin olen vanha.

Leena muuttuu kokonaan veltoksi. Tiedän, että hän on lähtenyt. Minä olen murhamies. Suomen laki saa sanoa ihan mitä hyvänsä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt kuin yhden rangaistuksen murhamiehelle. Eikä se ole edes mikään rangaistus nyt. Verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Katselen Leenaa. Hän on sulkenut silmänsä ja näyttää nukkuvalta. Prinsessa Ruusunen. Punainen veri Leenan yöpaidalla ja lakanoilla. Verta kaikkialla, aina verta. Äidin, Lukkarisen, Leenan.

Peittelen Leenan päiväpeitolla niin kauniisti kuin osaan. Suin hänen valkeita hiuksiaan. Ne olivat joskus punaisenruskeat ja paksut. Nyt ne hohtavat kuin enkelin sädekehä. Ikkunalla seisoo muutamia ränsistyneitä muovikukkia vaasissa. Asettelen kauneimman peitolle Leenan päälle. Hän on kaunis. Minun vaimoni on kaunis.

Käyn makaamaan hänen viereensä peiton alle. Toinen käsi tarttuu Leenan käteen, toisella hamuilen veistä. Leena ei enää vastaa käteni puristukseen. Leena eli minun kanssani yli kuusikymmentä vuotta.

Leikkaan viillon omaan ranteeseeni. Nyt vain makaan, ja odotan tässä, että pääsen Leenan luo. Ehkä en pääsekään. Olenhan murhamies. Leena on nyt varmasti enkelten seurassa, minä menen ehkä siihen toiseen paikkaan. En välitä siitä. Leena oli hyvä ihminen. Minä en ollut.

Silmissäni hämärtää. Minulla ei ole lainkaan kipuja. Lukkarinen puhui totta: verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Kello olohuoneessa lyö kertoakseen, että on jo myöhä. On aika nukkua.

Hyvää yötä, Leena.









7 kommenttia:

  1. Olipa kertomus. Varmaan herättää mielipiteitä suuntaan jos toiseen. Jos itse olisin osannut tuollaisen kirjoittaa olisin ehkä valinnut toisenlaisen poislähdön. mutta ehkä tuossa on juuri tuon jutun juju..laittaa mielipiteitä liikkeelle..eipäs kukaan ole vaan kommentoinut..

    VastaaPoista
  2. Voi Merja Rakas...
    Taitamattomampi olisi joutunut kirjoittamaan monisataisen kirjan kuvatakseen tuon tarinan.

    Tarina itsessään oli niin käsittämättömän hyvä kuvaus, koko ihmisen elinkaaresta. Pienestä nuoresta miehestä, karusta ystävän luopumisesta ja oman osaamattomuuden kohtaamisesta. Tarina nuoruudesta, rakastetun kanssa eletystä elämästä. Aikaan kuuluvalla tavalla, sekä elämässä mukana kulkeville muistoille.

    Yhdessä eletystä elämästä, lapsien kanssa, heidän luopumisestaan jne. sukupolviketjuista.
    Yhdessä jaetuista asioista myös etääntymisistä.

    Vanhenemisista, kodin yksityisyydestä, sinne pakkoavun hankkimisesta. Normien tunkeutuessa arkielämään. Rakkaudesta ja hoivasta.

    Luopumisesta. Ensin äidin, sitten vaimon, viimeiseksi omasta elämästään. Rakkaudessa.
    Tarkoituksenaan vapautua, olla yhdessä tuskattomassa yhdessäolon tilassa, rajan toisellakin puolella....

    Kiitos Merja.
    Erittäin hyvä kiteytys.
    Kaunis tarina. Ja niin koskettava.
    Itkuksi pisti ja vapautti paljosta ...

    Kiitos

    VastaaPoista
  3. Kiitos kommenteista. Nämä asiat, ihmisen kokonaisuus, itsemääräämisoikeuden ja oman elämän hallinnan säilyttäminen, on jotain sellaista, etten kerta kaikkiaan osaa kuvailla niitä muuten kuin tällaisen kenties vähän dramatisoivankin kertomuksen avulla. Heikki saattoi olla kodinhoitajan mielestä ns. hankala asiakas, mutta pohjimmiltaan hän halusi vain säilyttää oikeutensa päättää itse omaan arkeensa kuuluvista asioista.

    Ja se rakkaus. Kahden vanhan ihmisen välinen rakkaus on usein paljon syvempää kuin nuorten, koska se on saanut kasvaa ja kehittyä juuri siihen väliin sopivaksi, ja yhteiset muistot ovat sen rakkauden liima ja balsami.

    VastaaPoista
  4. Krisse täällä vielä uudelleen...edelleen ihmettelen ihmisten haluttomuutta kommenttoida tälläista kirjoitusta. Aivan varmasti mielipiteitä riittää puolesta ja vastaan.
    Kyllä osaat niin hyvin kuvailla elämää...
    Lisää kirjoituksia odotellen..
    -Krisse-

    VastaaPoista
  5. Voi itku... tuo on niin koskettavaa luettavaa, ettei sitä halua edes ajatella. Sitä niin kovasti toivoisi että tuohon tautiin löytyisi jokin parannus! En minä osaa arvioida noin vaikeiden asioiden oikeutta tai vääryyttä, mieluummin olisin ajattelematta.

    Krisselle terkkuja, toivottavasti saat kommenttilootasi toimintaan.

    VastaaPoista
  6. Hei! Kyllä tämä tarina pisti taas miettimään tätä elämää. Itsekkin päivittäin työskentelen muistihäiriöisten vanhusten kanssa. Tulee aina niin vaikeita kysymyksiä ,että on vaikea selittää asioita niin että vanhus sen ymmärtäisi. He muistavat sen vanhan eletyn elämän sieltä kaukaa, mutta tämä nykyisyys on ihan hukassa. Nämä on vaikeita asioita....

    VastaaPoista
  7. Äärettömän vaikea aihe, joka haastaa ihmisen moraalin.
    Hienosti ja erittäin selkeästi/helppo lukuisesti kirjoitettu tarina. Osin julma, osin armollinen.
    Toisaalta mietin sitäkin, että jossakin määrin tämä voi olla arveluttavaakin luettavaa, koska on omaisia, joiden moraali on sairas ja näin ehkä saavat yllykettä täysin sairaaseen toimintamalliin halutessaan eroon/hyötyäkseen omaisensa kuolemasta.
    Oma isäni sairasti yhteensä 6 vuotta osin vuodepotilaana osin hieman parempana ja kotosalla.
    Loppuun asti näin omaisena toivoo käännettä parempaan, jos sairauden diagnoosi antaa siihen jossakin määrin viitteitäkin. Täysin toisin on sairaudessa, joka hiljakseen tuhoaa täysin sekä kehon, että mielen.
    Omaisissa on eroja, toiset toivovat yhä ihan kotihoitoonkin vanhuksia, joiden toinen puoli kehoa on jo osin kuoliossa märkien lakanoita vasten.
    Itsemääräämisoikeus on myös vaikea kysymys, kun mieli ei ole enää yhtä kehon kanssa.
    Ehkäpä tämä on aihe, johon ei olekaan selkeää vastausta, koska kukin tapaus on uniikki.
    Keskustelua aiheesta on hyvä pitää yllä, jotta sairastuneen omaisilla olisi vertailupohjaa asian tiimoilta ja näin ollen tukea vaikeassa asiassa. Eli kohtalotovereita on varmasti paljon.
    Aihe on todella moni piippuinen ja äärettömän vaikea, mutta hienosti olet ottanut sen esiin!
    Kiitos!

    VastaaPoista