Hyvää yötä, Leena!

Tässä vähän toisenlainen teksti, "pöytälaatikosta". Liikaa angstia?

Hyvää yötä, Leena!

Leenan silmät tuijottavat jonnekin kauas. Ehkä hän näkee sen kauniin maan, jonne hän on matkalla. Murskaan kuusi buranaa jauhoksi vasaralla pyyhkeen sisässä. Toivon, että se riittää.

Sodassa Lukkarinen vuoti kuiviin. Meidän kahden piti käydä vilkaisemassa vihollisen touhuja. Hiihdimme puhumatta pakkasyössä peräkanaa. Lukkarinen kaatui suksilla, ja jotenkin hän sai valtavan haavan ranteeseensa maassa törröttävästä metalliromusta. Sitä oli siellä paljon pitkin metsää, piikkilankaa ja muuta. Minä olin silloin aivan nuori poikanen. Olin monta vuotta nuorempi kuin Lukkarinen. Verta tuli paljon. Pelästyin ja jähmetyin paikalleni. En osannut auttaa. En osannut tehdä mitään. Lukkarinen makasi hangella ja se hanki oli punainen kuunvalossakin.

Hän sanoi olevansa väsynyt. Hän pyysi, että antaisin hänen vain olla. Verenvuoto oli helppo tapa kuolla, hän sanoi, se ei sattunut paljon. Hämärsi vain ja sitten tulisi loppu.

Joku tuli hakemaan minua, kun seisoin siinä mitään tekemättömänä sauvoihin nojaten. Minut vietiin lääkintämajurin pakeille, sain viinaryypyn ja kehotuksen palata yksikkööni.

Verenvuoto on helppo tapa kuolla. Kaivan keittiön laatikosta fileerausveitsen. Kuinka monta ahventa, siikaa ja kuhaa Leena onkaan käsitellyt tuolla samalla veitsellä, näppärästi kuin taikuri? Terä on kulunut ohueksi. Mustaan eboniittikahvaan ovat painuneet lukemattomien käyttökertojen jäljet: jäljet Leenan osaamisesta, jäljet elämästä.

Syötän buranamurskan Leenalle persikkapiltin seassa. Sitä hän sentään vielä suostuu syömään. Meillä on aina monta purkkia persikkapilttiä kaapissa, jos Leenalle sattuisi maittamaan. Maitoa juotan tuttipullosta. Sekoitan siihen kermaa ja sokeria, jotta olisi ruokaisampaa. Lämmitän sen mikrossa ja juotan kuin vauvalle. Kodinhoitaja sanoo, että Leenan pitäisi juoda rasvatonta maitoa nokkamukista. Sellaista sammionpesuvettä! Kun toinen muutenkin kuihtuu silmissä, miksi hänelle ei voi antaa kunnollista ravintoa silloin, kun hän suostuu syömään?

Ajattelen huomista. Kodinhoitaja tulee aamulla, soittaa ovikelloa. Hän soittaa ja soittaa, lähtee sitten ehkä tavoittelemaan huoltomiestä, sillä en ole suostunut antamaan kotimme avainta kaupungin työntekijöille. Tämä on meidän kotimme. He löytävät meidät sitten, kodinhoitaja Arja ja joku tuntematon huoltomies firmasta, jonka taloyhtiö on viimeksi edullisimmaksi valinnut.

Tartun Leenan käteen. Itken. Viimeksi itkin poikasena. Äiti kuoli keuhkotautiin. Se oli siihen aikaan aika tavallinen kuolema. Parantolaan ei ollut varoja, eikä köyhäinapua huolittu. Verta oli kaikkialla. Verensyöksyksi sanoivat. Itkin äidin vieressä, kunnes isosisko kantoi minut pois.

Puristan vaimoni kättä. Hän puristaa hennosti takaisin. Leena katsoo minuun kuin ymmärtäisi, kuin olisi läsnä. Hiukan hän hymyileekin hampaattomalla suullaan. Vaimoni on kaunis.

Käännän hänen ranteensa ylöspäin. "Anteeksi, Leena-rakas, anna anteeksi!"

Käteni vapisee. Vapisen kauttaaltani. Henki ei tahdo kulkea. Suljen silmäni. Nyt! Nyt, Heikki, nyt on pakko!

Avaan silmäni ja katson suonikkaaseen ranteeseen, johon vuodet ovat piirtäneet hienoja juomuja. Epäröin vielä, mutta sitten viillän. Silmät auki.

Päästän runtelemani ranteen kädestäni. Lyyhistyn sängyn laidalle. Tärisen yhä ja haukon henkeä. Leena! Voi, Leena-rakas, anna anteeksi!

Leena valittaa vähän. Veri värjää kauhtuneita lakanoita. Ne ovat lakanat, jotka ostimme kauan sitten yhdessä Tukholmasta. Elettiin seitsemänkymmentälukua. Ruotsinristeilyt toivat luksuksen tuntua sen aikaiseen elämään. Nämä lakanat olivat silloin iloisen kirkasväriset. Nyt kukat ovat haalistuneet. Ne ovat vanhenneet vaivihkaa yhdessä meidän kanssamme.

Käyn makuulle Leenan viereen yhä henkeä haukkoen. Kiedon käteni hänen ympärilleen. "Karhun kädet," Leena mutisee.

Moneen aikaan hän ei ole sanonut mitään, ei edes minulle enää. Rutistan vaimoani niin lujasti kuin jaksan, vaikka ei se paljoa ole. Karhun käsiksi Leena sanoi minun kömpelöitä, lapiomaisia kouriani silloin, kun elämä oli vielä lupaus, eikä mikään paha voinut oikeasti koskettaa. Sodasta oli selvitty, rakennettu yhteinen talo laitakaupungin rintamamiestontille valtion tyyppipiirustusten mukaan. Lapset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois. Tuli lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Töitä tehtiin, elettiin ja rakastettiin.

Leena on sairas. Ensin en ymmärtänyt, kuinka sairas. Rähisin ja saarnasin, kun hän unohti perunat kiehumaan ja kattila paloi pilalle. Kattila! Niin vähäpätöinen asia! Monta muuta samanlaista sattui, enkä välittäisi niitä muistella.

Leena vetäytyy päivä päivältä yhä kauemmaksi varjojen maahan, ja on enää harvoin houkuteltavissa sieltä näkyville. Leena ei osaa enää syödä itse, ei puhu, ei pidä itseään siistinä. Kodinhoitaja käy pari kertaa päivässä. Lapset käyvät kaupassa ja yksi lapsenlapsista tekee isomman siivouksen kerran kuussa. Minä jaksan vielä käyttää lattiaharjaa, osaan keittää puurot ja perunat. Syötän vaimolleni sen, minkä hän suostuu syömään. Nyt on tultu tähän. Vain vauvanruoka ja tuttipullomaito kelpaavat.

Joskus Leena katsoo kuin tunteakseen. Välillä hän tuntuu ymmärtävän oman tilansa, vaikka ei osaakaan pukea mieltään sanoiksi. Silloin halaan häntä oikein pitkään, jotta hän tietäisi, että minä olen siinä, minä en jätä.

Kodinhoitaja puhuu, että Leenalle täytyy hakea laitospaikka. Minä en siihen suostu. Tiedän, että Leena haluaa olla kotona loppuun asti. Tiedän tietysti senkin, että minunkin voimani hupenevat, kodinhoitajia on kaupungilla niukasti ja lapsilla on omat elämänsä. Silti en voi sietää ajatusta Leenasta makaamassa jonkin laitoksen sängyssä yhtenä pakettina monista. Leena on minun vaimoni, ja hoidan hänet itse niin kauan kuin jaksan.

Nyt en enää jaksa, sillä minäkin olen vanha.

Leena muuttuu kokonaan veltoksi. Tiedän, että hän on lähtenyt. Minä olen murhamies. Suomen laki saa sanoa ihan mitä hyvänsä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt kuin yhden rangaistuksen murhamiehelle. Eikä se ole edes mikään rangaistus nyt. Verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Katselen Leenaa. Hän on sulkenut silmänsä ja näyttää nukkuvalta. Prinsessa Ruusunen. Punainen veri Leenan yöpaidalla ja lakanoilla. Verta kaikkialla, aina verta. Äidin, Lukkarisen, Leenan.

Peittelen Leenan päiväpeitolla niin kauniisti kuin osaan. Suin hänen valkeita hiuksiaan. Ne olivat joskus punaisenruskeat ja paksut. Nyt ne hohtavat kuin enkelin sädekehä. Ikkunalla seisoo muutamia ränsistyneitä muovikukkia vaasissa. Asettelen kauneimman peitolle Leenan päälle. Hän on kaunis. Minun vaimoni on kaunis.

Käyn makaamaan hänen viereensä peiton alle. Toinen käsi tarttuu Leenan käteen, toisella hamuilen veistä. Leena ei enää vastaa käteni puristukseen. Leena eli minun kanssani yli kuusikymmentä vuotta.

Leikkaan viillon omaan ranteeseeni. Nyt vain makaan, ja odotan tässä, että pääsen Leenan luo. Ehkä en pääsekään. Olenhan murhamies. Leena on nyt varmasti enkelten seurassa, minä menen ehkä siihen toiseen paikkaan. En välitä siitä. Leena oli hyvä ihminen. Minä en ollut.

Silmissäni hämärtää. Minulla ei ole lainkaan kipuja. Lukkarinen puhui totta: verenvuoto on helppo tapa kuolla.

Kello olohuoneessa lyö kertoakseen, että on jo myöhä. On aika nukkua.

Hyvää yötä, Leena.