LUPA OLLA UJO
Ujoja ihmisiä on paljon. Miksi tästä luonteenpiirteestä rangaistaan niin raskaasti?
Koulumaailmassa voi tuntiaktiivisuudella helposti korottaa todistusarvosanaa jopa parilla numerolla verrattuna koesuoritukseen. Aktiivisia tunneilla ovat ne, jotka uskaltavat. Luokassa voi olla (ja todennäköisesti on) montakin oppilasta, jotka kuuntelevat hartaasti ja tekevät hiljaa mielessään omia viisaita päätelmiään kiinnostuneina esillä olevasta aiheesta, mutta jotka eivät uskalla nostaa kättään viitatakseen. Heidän ajatuksensa eivät pääse esille, koska he ovat ujoja, ja siksi he saavat huonompia numeroita kuin rohkeammat toverinsa.
Maailma on aina ollut kyynärpäätaktikoitten ja niiden, jotka eniten itseään mainostavat. Moni parempi strategiajohtaja, moni parempi suunnittelija, moni parempi poliittinen ajattelija on jäänyt ajatuksineen kaikenlaisten öykkäreiden taakse pimentoon, ja niiden öykkäreiden vähemmän hyvät ratkaisut otettu käyttöön - vain siksi, että niiden takana ovat itsestään ja asiastaan suurinta ääntä pitävät ihmiset.
Ujous koetaan ongelmana jopa siinä määrin, että siihen on kehitetty lääkkeitä. Ihmisellä ei ole oikeutta olla ujo. On parempi olla vaikka jatkuvasti kiukkuinen ja huonotuulinen kuin ujo. Ujo tarvitsee terapiaa, ujous on parannettava, jotta ujo ihminen voi muuttua toisenlaiseksi. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Tove Janssonin hemuleista, jotka läimivät toisiaan selkään ja puhkeavat sitten äänekkääseen naurunremakkaan. Hän ei saa olla kuten se hemuli, joka halusi vain rauhaa ja hiljaisuutta, mutta ei uskaltanut sanoa sitä toisille, koska pelkäsi pahoittavansa jonkun mielen.
Muistan lukeneeni joskus intiaaneista, joilla oli päättäjät erikseen ja puheiden pitäjät erikseen: he olivat oivaltaneet sen, että kaikkien ei tarvitse olla hyviä puhujia. Jotkut ovat parempia esimerkiksi laatimaan lakeja tai suunnittelemaan yhteisön tulevaisuuden asioita. Tästä olisi hyvä ottaa mallia: ei se, joka on aina suuna ja päänä välttämättä ole se, joka on kaikkein viisain.
torstai 17. maaliskuuta 2011
lauantai 26. helmikuuta 2011
"TUKSU"
TUKSU JA KOULUKIUSAAMINEN
Meillä on julkkis, jonka julkisuuden syistä ei monella ole aavistustakaan: Yolanda tai Johanna Tukiainen. Puuttumatta lainkaan Tukiaisen eli "Tuksun" omiin julkisuuspyrkimyksiin tai hänen henkilöönsä, haluaisin kiinnittää huomiota hänen julkisuuskuvansa ja jonkin koulun yleiskiusatun oppilaan julkisuuskuvien yhtäläisyyteen.
Tukiaisesta kirjoitetaan paljon ja hän varmasti saa aika leveän leivän aivan yksinkertaisesti suostumalla olemaan esillä. Se on hänen asiansa. Ihmettelen kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka menevät mukaan toimintaan, joka monelta kohdin täyttää kiusaamisen tunnusmerkit.
Erään lukion penkinpainajaisissa abiturienteilla oli yllään tuksupaidat. Itsensä nimittäminen "Tuksuksi" on nimittäin olevinaan hyvä vitsi. Opettajat eivät nähneet tässä mitään paheksuttavaa. Ainakaan he eivät puuttuneet asiaan, vaikka samaisessa koulussa esimerkiksi abishown ohjelma piti tarkastuttaa opettajilla ennen kuin sen sai esittää: olihan olemassa vaara, että joku opettaja esiteltäisiin halventavassa valossa. Mutta Tuksu, tottahan toki Tuksua saa pilkata niin paljon kuin sielu sietää! Opettajien rooli tässä tapauksessa oli passiivisen sivustakatsojan, hiljaisen hyväksyjän rooli. Ilman näitä hyväksyjiä ei kiusaaminen onnistu.
Muutama kuukausi sitten en tiennyt ollenkaan, kuka tämä "Tuksuksi" nimitetty ihminen on. Ihmettelin, kun tämä nimi tuntui olevan yleisluontoinen haukkumasana, vaikka se selvästi viittasi johonkin henkilöön. Facebook-kaverini valistivat minua, ja aloin itsekin lukea Tuksujuttuja, joita etenkin roskalehdet ja facebook tuntuivat olevan täynnä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän pöyristyin ja sitä vähemmän halusin lukea.
Tuksun käsitteleminen julkisuudessa muistuttaa paljon koulukiusaamista. En mene yksityiskohtiin, koska oletan, että tämän tekstin lukijat ovat "tapaus Tuksuun" jo tutustuneet. Olen vain huolissani: millaisen mallin lapsille ja nuorille antavat ne "aikuiset", jotka kerta toisensa jälkeen naureskelevat tälle nuorelle naiselle, hänen puheilleen ja hänen ulkoasulleen?
Riippumatta siitä, mikä on Tukiaisen oma kanta tapaan, jolla hänestä kirjoitetaan ja jolla häntä pidetään esillä esimerkiksi juuri facebookissa, minä en voi tällaista hyväksyä. Jos kerran aikuisilla on lupa pitää Tukiaista kävelevänä vitsinä, miksi ei lapsilla olisi lupaa kohdella samoin sitä Nooraa tai Santeria, joka on jollakin tavalla erilainen tai joka kiusaamisen seurauksena muuttuu erilaiseksi kuin koulutoverinsa?
Meillä on julkkis, jonka julkisuuden syistä ei monella ole aavistustakaan: Yolanda tai Johanna Tukiainen. Puuttumatta lainkaan Tukiaisen eli "Tuksun" omiin julkisuuspyrkimyksiin tai hänen henkilöönsä, haluaisin kiinnittää huomiota hänen julkisuuskuvansa ja jonkin koulun yleiskiusatun oppilaan julkisuuskuvien yhtäläisyyteen.
Tukiaisesta kirjoitetaan paljon ja hän varmasti saa aika leveän leivän aivan yksinkertaisesti suostumalla olemaan esillä. Se on hänen asiansa. Ihmettelen kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka menevät mukaan toimintaan, joka monelta kohdin täyttää kiusaamisen tunnusmerkit.
Erään lukion penkinpainajaisissa abiturienteilla oli yllään tuksupaidat. Itsensä nimittäminen "Tuksuksi" on nimittäin olevinaan hyvä vitsi. Opettajat eivät nähneet tässä mitään paheksuttavaa. Ainakaan he eivät puuttuneet asiaan, vaikka samaisessa koulussa esimerkiksi abishown ohjelma piti tarkastuttaa opettajilla ennen kuin sen sai esittää: olihan olemassa vaara, että joku opettaja esiteltäisiin halventavassa valossa. Mutta Tuksu, tottahan toki Tuksua saa pilkata niin paljon kuin sielu sietää! Opettajien rooli tässä tapauksessa oli passiivisen sivustakatsojan, hiljaisen hyväksyjän rooli. Ilman näitä hyväksyjiä ei kiusaaminen onnistu.
Muutama kuukausi sitten en tiennyt ollenkaan, kuka tämä "Tuksuksi" nimitetty ihminen on. Ihmettelin, kun tämä nimi tuntui olevan yleisluontoinen haukkumasana, vaikka se selvästi viittasi johonkin henkilöön. Facebook-kaverini valistivat minua, ja aloin itsekin lukea Tuksujuttuja, joita etenkin roskalehdet ja facebook tuntuivat olevan täynnä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän pöyristyin ja sitä vähemmän halusin lukea.
Tuksun käsitteleminen julkisuudessa muistuttaa paljon koulukiusaamista. En mene yksityiskohtiin, koska oletan, että tämän tekstin lukijat ovat "tapaus Tuksuun" jo tutustuneet. Olen vain huolissani: millaisen mallin lapsille ja nuorille antavat ne "aikuiset", jotka kerta toisensa jälkeen naureskelevat tälle nuorelle naiselle, hänen puheilleen ja hänen ulkoasulleen?
Riippumatta siitä, mikä on Tukiaisen oma kanta tapaan, jolla hänestä kirjoitetaan ja jolla häntä pidetään esillä esimerkiksi juuri facebookissa, minä en voi tällaista hyväksyä. Jos kerran aikuisilla on lupa pitää Tukiaista kävelevänä vitsinä, miksi ei lapsilla olisi lupaa kohdella samoin sitä Nooraa tai Santeria, joka on jollakin tavalla erilainen tai joka kiusaamisen seurauksena muuttuu erilaiseksi kuin koulutoverinsa?
torstai 10. helmikuuta 2011
EI PALANNUT LASTENSUOJELUYKSIKKÖÖN
Lastensuojelun työntekijät ja harjoittelijat allekirjoittavat vaitiolositoumuksen ennen kuin aloittavat työssään. On kuitenkin eräs tilanne, jota vaitiolovelvollisuus ei näemmä ollenkaan koske: jos lapsi jättää palaamatta lastenkotiin tai muuhun sijoituspaikkaan, sen toitottaminen lehdissä kaikelle kansalle näkyy olevan täysin hyväksytty maan tapa.
Kun nuori jättää palaamatta sinne, mihin ikinä hänet onkaan sijoitettu, sijaishuoltoyksikkö tekee kadonneesta lapsesta tai nuoresta virka-apupyynnön poliisille. Jossain vaiheessa poliisi antaa lehdistötiedotteen, jossa kerrotaan nuoren tuntomerkit ja pyydetään niitä, jotka ovat karkulaisen nähneet ottamaan yhteyttä. Joku vuotaa, ja lehtiin päätyy asiaankuuluvien tietojen lisäksi jokseenkin säännöllisesti vielä sekin, että nuori on lastensuojelun asiakas.
Olen ottanut yhteyttä useampaan tahoon, mutta kukaan ei halua ottaa tästä vastuuta. Lehdet puolustelevat tekojaan sillä, että he vain julkaisevat poliisilta saamansa tiedotteen. Poliisi lupasi olla jatkossa huolellisempi - mutta eipä vain näy olevan. JSN ei ota käsittelyynsä asiaa yleisellä tasolla, vaan jonkun asianomaisen on tehtävä sinne ilmoitus.
Juuri nyt lehdissä kerrotaan eräästä itä-suomalaisesta laitoksesta kadonneesta nuoresta. Ainakin Aamulehden läpi päästämät yleisökommentit tapahtuneesta ovat aivan järkyttävää törkyä. Kirjoitin sinne sekaan oman kommenttini: kehotin sekä lehtiväkeä että kommentoijia häpeämään.
Ihmettelen tällaista välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta yksilönsuojasta. Tässä on sentään kysymys nuoresta, jonka asiat eivät muutenkaan liene aivan parhaalla mallilla: jokin syyhän on sille, että hän on lastensuojelun asiakas.
Usein eivät edes koulutoverit tiedä sijoituksesta. Miltä tuntuu lukea lehdestä, että salaisuus on paljastettu? Kuinka häneen suhtaudutaan sen jälkeen?
Asenteet ovat nykyään kovia ja säälimättömiä. Pelkään, että häneen ei suhtauduta hyvin.
Lastensuojelun työntekijät ja harjoittelijat allekirjoittavat vaitiolositoumuksen ennen kuin aloittavat työssään. On kuitenkin eräs tilanne, jota vaitiolovelvollisuus ei näemmä ollenkaan koske: jos lapsi jättää palaamatta lastenkotiin tai muuhun sijoituspaikkaan, sen toitottaminen lehdissä kaikelle kansalle näkyy olevan täysin hyväksytty maan tapa.
Kun nuori jättää palaamatta sinne, mihin ikinä hänet onkaan sijoitettu, sijaishuoltoyksikkö tekee kadonneesta lapsesta tai nuoresta virka-apupyynnön poliisille. Jossain vaiheessa poliisi antaa lehdistötiedotteen, jossa kerrotaan nuoren tuntomerkit ja pyydetään niitä, jotka ovat karkulaisen nähneet ottamaan yhteyttä. Joku vuotaa, ja lehtiin päätyy asiaankuuluvien tietojen lisäksi jokseenkin säännöllisesti vielä sekin, että nuori on lastensuojelun asiakas.
Olen ottanut yhteyttä useampaan tahoon, mutta kukaan ei halua ottaa tästä vastuuta. Lehdet puolustelevat tekojaan sillä, että he vain julkaisevat poliisilta saamansa tiedotteen. Poliisi lupasi olla jatkossa huolellisempi - mutta eipä vain näy olevan. JSN ei ota käsittelyynsä asiaa yleisellä tasolla, vaan jonkun asianomaisen on tehtävä sinne ilmoitus.
Juuri nyt lehdissä kerrotaan eräästä itä-suomalaisesta laitoksesta kadonneesta nuoresta. Ainakin Aamulehden läpi päästämät yleisökommentit tapahtuneesta ovat aivan järkyttävää törkyä. Kirjoitin sinne sekaan oman kommenttini: kehotin sekä lehtiväkeä että kommentoijia häpeämään.
Ihmettelen tällaista välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta yksilönsuojasta. Tässä on sentään kysymys nuoresta, jonka asiat eivät muutenkaan liene aivan parhaalla mallilla: jokin syyhän on sille, että hän on lastensuojelun asiakas.
Usein eivät edes koulutoverit tiedä sijoituksesta. Miltä tuntuu lukea lehdestä, että salaisuus on paljastettu? Kuinka häneen suhtaudutaan sen jälkeen?
Asenteet ovat nykyään kovia ja säälimättömiä. Pelkään, että häneen ei suhtauduta hyvin.
perjantai 21. tammikuuta 2011
Asennetta, opet!
Kuulin kahden auskultoivan opettajaopiskelijan keskustelevan keskenään, enkä voinut olla pahoittamatta mieltäni: kuinka mahtaa olla opettajankoulutuksessa kodin ja koulun yhteistyön merkityksen ja erilaisten oppimisvaikeuksien ja häiriökäyttäytymisen syiden tunnistamisen opettamisen laita?
Auskultantit päivittelivät oppilasta, joka ei suostunut pysymään paikallaan oppitunnilla, vaan touhusi kaikkea sellaista, mikä ei lainkaan liittynyt opiskeluun. He puhuivat oppilaan vanhemmista: "NE hyökkää tänne ja syyttää..." Keskustelun yleissävy oli lasta ja hänen kotiaan halveksiva. Ihmettelenpä, mistä asenne oli tarttunut opettajanoviiseihin jo ennen valmistumista?
Tämän nimenomaisen lapsen asioista en tiedä mitään, mutta keskustelu vanhempien kanssa tällaisessa tilanteessa ei ole vain suotavaa, vaan ehdottoman välttämätöntä. Puheen tulee olla tasa-arvoista ja opettajan on kuunneltava vanhempien ehdotuksia siitä, millä tavalla juuri heidän lastaan tulisi käsitellä. Ihan totta! Tiedän, että tällainen väite on nykymuodissa epäkorrekti, mutta sanonpa sen silti: vanhempia pitäisi kuulla paljon paremmin, koska he ovat tunteneet lapsensa kauemmin kuin kukaan muu. Vanhemmat, joita lapsen koulunkäynti ei lainkaan kiinnosta, ovat harvinaisia. Sen sijaan vanhemmat, jotka eivät uskalla puhua Arvoisalle Opettajalle ongelmista, tai jotka ovat jo valmiiksi hyökkäyspuolustusasenteella varautuneet kuulemaan olevansa kehnoja vanhempia, ovat valitettavan yleisiä.
Nythän on vallalla ajatus, että vanhemmat ovat yksin vastuussa lapsen käyttäytymisestä myös koulussa, mutta heidän yhteydenottojaan kouluun pidetään silti tunkeilevina, asiantuntemattomina ja opettajan ammattitaitoa halveksivina. Samaan aikaan juhlapuhuja väittää vanhempien olevan oman lapsensa parhaat asiantuntijat ja opettaja ihmettelee, miten hän saisi lapsen edes istumaan pulpetissa!
Juuri siksi, että opettajan resurssit ovat rajalliset, hänen tulisi paneutua erityisesti keskittymis- tai käyttäytymisongelmien kanssa kamppailevan lapsen tilanteeseen ja suostua kuulemaan sekä lasta että niitä vanhempia, jotka tuntuvat hyökkäävän hänen ammattiylpeyttään vastaan tai häiritsevän hänen työrauhaansa. Taitavasti annettu tuki yhdelle oppilaalle saattaa palauttaa koko luokalle pysyvän työrauhan. Jos opettaja katsoo keskustelun jälkeenkin toimintatapansa ehdottomasti oikeiksi, hänen työtään helpottaa paljon, jos hän perustelee ne vanhemmille, jotta vanhemmat voivat toimia hänen kanssaan yhteisrintamassa. Eivätkö nämä ole ihan alkeita? Minä luulin, että auskultointivaiheen opiskelija jo tietää tämän!
Opettajan pitäisi ammattilaisena huomata, että vanhemman siilipuolustusasenne saattaa johtua varhaisemmista kolhuista: päiväkodista ja esikoulusta on todennäköisesti tullut runsaasti kielteistä palautetta ja (ainakin sanatonta) viestiä vanhempien kasvatuskyvyttömyydestä. Tätä tapahtunee lähes jokaisen keskittymishäiriöisen lapsen perheelle sekä ennen diagnoosia että vielä sen asettamisen jälkeenkin. Ei ole kivaa olla sen lapsen vanhempi, joka aina joutuu riitaan tai tönii toisia, jonka reissuvihko täyttyy maininnoista "jäähypenkille" ajamisista, joka ei löydä ystävää tai joka itse kertoo rangaistuksista ja sattumuksista, joista eivät ammattikasvattajat muista kotiin kertoa ollenkaan, kenties siksi, että luulevat, ettei kotona kuitenkaan välitettäisi, tai siksi, että itsekin huomaavat toimineensa vähemmän taitavasti, ja siksi toivovat, että koko asia unohtuisi. Sehän on vain inhimillistä.
Mitä vanhemmasta koululaisesta on kysymys, sitä todennäköisempää on, että hän on kehittänyt itselleen suojapanssarin, jonka turvin hän voi kokea pätevänsä edes jossain; jos ei muussa, niin luokan tehokkaimpana häirikkönä. Etenkin yläkoulussa kavereille esiintyminen voi nousta arvoon arvaamattomaan positiivisen minäkuvan luomisen työkaluna, jos muita rakennusvälineitä sellaiseen ei ole koulussa saatavilla.
Toivon erityislasten äitinä ja lastensuojelun ammattilaisena, että yliopistolla kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota vanhempien kohtaamisen taitoon ja - varsinkin nyt kun inkluusiomallia ajetaan kouluihin - tavallisimpiin oppimisvaikeuksiin ja niiden vaatimiin tukitoimiin. Toivon, että minun lapsiani eivät koskaan tule opettamaan ihmiset, jotka suhtautuvat minuun vanhempana jo lähtökohtaisesti negatiivisesti. Onnekseni (ja etenkin lapsen onneksi) minun adhd-lastani opettavat aidosti välittävät, taitavat ja osaavat ihmiset. Sen saman onnen soisin myös muille perheille.
Auskultantit päivittelivät oppilasta, joka ei suostunut pysymään paikallaan oppitunnilla, vaan touhusi kaikkea sellaista, mikä ei lainkaan liittynyt opiskeluun. He puhuivat oppilaan vanhemmista: "NE hyökkää tänne ja syyttää..." Keskustelun yleissävy oli lasta ja hänen kotiaan halveksiva. Ihmettelenpä, mistä asenne oli tarttunut opettajanoviiseihin jo ennen valmistumista?
Tämän nimenomaisen lapsen asioista en tiedä mitään, mutta keskustelu vanhempien kanssa tällaisessa tilanteessa ei ole vain suotavaa, vaan ehdottoman välttämätöntä. Puheen tulee olla tasa-arvoista ja opettajan on kuunneltava vanhempien ehdotuksia siitä, millä tavalla juuri heidän lastaan tulisi käsitellä. Ihan totta! Tiedän, että tällainen väite on nykymuodissa epäkorrekti, mutta sanonpa sen silti: vanhempia pitäisi kuulla paljon paremmin, koska he ovat tunteneet lapsensa kauemmin kuin kukaan muu. Vanhemmat, joita lapsen koulunkäynti ei lainkaan kiinnosta, ovat harvinaisia. Sen sijaan vanhemmat, jotka eivät uskalla puhua Arvoisalle Opettajalle ongelmista, tai jotka ovat jo valmiiksi hyökkäyspuolustusasenteella varautuneet kuulemaan olevansa kehnoja vanhempia, ovat valitettavan yleisiä.
Nythän on vallalla ajatus, että vanhemmat ovat yksin vastuussa lapsen käyttäytymisestä myös koulussa, mutta heidän yhteydenottojaan kouluun pidetään silti tunkeilevina, asiantuntemattomina ja opettajan ammattitaitoa halveksivina. Samaan aikaan juhlapuhuja väittää vanhempien olevan oman lapsensa parhaat asiantuntijat ja opettaja ihmettelee, miten hän saisi lapsen edes istumaan pulpetissa!
Juuri siksi, että opettajan resurssit ovat rajalliset, hänen tulisi paneutua erityisesti keskittymis- tai käyttäytymisongelmien kanssa kamppailevan lapsen tilanteeseen ja suostua kuulemaan sekä lasta että niitä vanhempia, jotka tuntuvat hyökkäävän hänen ammattiylpeyttään vastaan tai häiritsevän hänen työrauhaansa. Taitavasti annettu tuki yhdelle oppilaalle saattaa palauttaa koko luokalle pysyvän työrauhan. Jos opettaja katsoo keskustelun jälkeenkin toimintatapansa ehdottomasti oikeiksi, hänen työtään helpottaa paljon, jos hän perustelee ne vanhemmille, jotta vanhemmat voivat toimia hänen kanssaan yhteisrintamassa. Eivätkö nämä ole ihan alkeita? Minä luulin, että auskultointivaiheen opiskelija jo tietää tämän!
Opettajan pitäisi ammattilaisena huomata, että vanhemman siilipuolustusasenne saattaa johtua varhaisemmista kolhuista: päiväkodista ja esikoulusta on todennäköisesti tullut runsaasti kielteistä palautetta ja (ainakin sanatonta) viestiä vanhempien kasvatuskyvyttömyydestä. Tätä tapahtunee lähes jokaisen keskittymishäiriöisen lapsen perheelle sekä ennen diagnoosia että vielä sen asettamisen jälkeenkin. Ei ole kivaa olla sen lapsen vanhempi, joka aina joutuu riitaan tai tönii toisia, jonka reissuvihko täyttyy maininnoista "jäähypenkille" ajamisista, joka ei löydä ystävää tai joka itse kertoo rangaistuksista ja sattumuksista, joista eivät ammattikasvattajat muista kotiin kertoa ollenkaan, kenties siksi, että luulevat, ettei kotona kuitenkaan välitettäisi, tai siksi, että itsekin huomaavat toimineensa vähemmän taitavasti, ja siksi toivovat, että koko asia unohtuisi. Sehän on vain inhimillistä.
Mitä vanhemmasta koululaisesta on kysymys, sitä todennäköisempää on, että hän on kehittänyt itselleen suojapanssarin, jonka turvin hän voi kokea pätevänsä edes jossain; jos ei muussa, niin luokan tehokkaimpana häirikkönä. Etenkin yläkoulussa kavereille esiintyminen voi nousta arvoon arvaamattomaan positiivisen minäkuvan luomisen työkaluna, jos muita rakennusvälineitä sellaiseen ei ole koulussa saatavilla.
Toivon erityislasten äitinä ja lastensuojelun ammattilaisena, että yliopistolla kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota vanhempien kohtaamisen taitoon ja - varsinkin nyt kun inkluusiomallia ajetaan kouluihin - tavallisimpiin oppimisvaikeuksiin ja niiden vaatimiin tukitoimiin. Toivon, että minun lapsiani eivät koskaan tule opettamaan ihmiset, jotka suhtautuvat minuun vanhempana jo lähtökohtaisesti negatiivisesti. Onnekseni (ja etenkin lapsen onneksi) minun adhd-lastani opettavat aidosti välittävät, taitavat ja osaavat ihmiset. Sen saman onnen soisin myös muille perheille.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)