torstai 17. maaliskuuta 2011

LUPA OLLA UJO

Ujoja ihmisiä on paljon. Miksi tästä luonteenpiirteestä rangaistaan niin raskaasti?

Koulumaailmassa voi tuntiaktiivisuudella helposti korottaa todistusarvosanaa jopa parilla numerolla verrattuna koesuoritukseen. Aktiivisia tunneilla ovat ne, jotka uskaltavat. Luokassa voi olla (ja todennäköisesti on) montakin oppilasta, jotka kuuntelevat hartaasti ja tekevät hiljaa mielessään omia viisaita päätelmiään kiinnostuneina esillä olevasta aiheesta, mutta jotka eivät uskalla nostaa kättään viitatakseen. Heidän ajatuksensa eivät pääse esille, koska he ovat ujoja, ja siksi he saavat huonompia numeroita kuin rohkeammat toverinsa.

Maailma on aina ollut kyynärpäätaktikoitten ja niiden, jotka eniten itseään mainostavat. Moni parempi strategiajohtaja, moni parempi suunnittelija, moni parempi poliittinen ajattelija on jäänyt ajatuksineen kaikenlaisten öykkäreiden taakse pimentoon, ja niiden öykkäreiden vähemmän hyvät ratkaisut otettu käyttöön - vain siksi, että niiden takana ovat itsestään ja asiastaan suurinta ääntä pitävät ihmiset.

Ujous koetaan ongelmana jopa siinä määrin, että siihen on kehitetty lääkkeitä. Ihmisellä ei ole oikeutta olla ujo. On parempi olla vaikka jatkuvasti kiukkuinen ja huonotuulinen kuin ujo. Ujo tarvitsee terapiaa, ujous on parannettava, jotta ujo ihminen voi muuttua toisenlaiseksi. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Tove Janssonin hemuleista, jotka läimivät toisiaan selkään ja puhkeavat sitten äänekkääseen naurunremakkaan. Hän ei saa olla kuten se hemuli, joka halusi vain rauhaa ja hiljaisuutta, mutta ei uskaltanut sanoa sitä toisille, koska pelkäsi pahoittavansa jonkun mielen.

Muistan lukeneeni joskus intiaaneista, joilla oli päättäjät erikseen ja puheiden pitäjät erikseen: he olivat oivaltaneet sen, että kaikkien ei tarvitse olla hyviä puhujia. Jotkut ovat parempia esimerkiksi laatimaan lakeja tai suunnittelemaan yhteisön tulevaisuuden asioita. Tästä olisi hyvä ottaa mallia: ei se, joka on aina suuna ja päänä välttämättä ole se, joka on kaikkein viisain.

lauantai 26. helmikuuta 2011

"TUKSU"

TUKSU JA KOULUKIUSAAMINEN

Meillä on julkkis, jonka julkisuuden syistä ei monella ole aavistustakaan: Yolanda tai Johanna Tukiainen. Puuttumatta lainkaan Tukiaisen eli "Tuksun" omiin julkisuuspyrkimyksiin tai hänen henkilöönsä, haluaisin kiinnittää huomiota hänen julkisuuskuvansa ja jonkin koulun yleiskiusatun oppilaan julkisuuskuvien yhtäläisyyteen.

Tukiaisesta kirjoitetaan paljon ja hän varmasti saa aika leveän leivän aivan yksinkertaisesti suostumalla olemaan esillä. Se on hänen asiansa. Ihmettelen kuitenkin aikuisia ihmisiä, jotka menevät mukaan toimintaan, joka monelta kohdin täyttää kiusaamisen tunnusmerkit.

Erään lukion penkinpainajaisissa abiturienteilla oli yllään tuksupaidat. Itsensä nimittäminen "Tuksuksi" on nimittäin olevinaan hyvä vitsi. Opettajat eivät nähneet tässä mitään paheksuttavaa. Ainakaan he eivät puuttuneet asiaan, vaikka samaisessa koulussa esimerkiksi abishown ohjelma piti tarkastuttaa opettajilla ennen kuin sen sai esittää: olihan olemassa vaara, että joku opettaja esiteltäisiin halventavassa valossa. Mutta Tuksu, tottahan toki Tuksua saa pilkata niin paljon kuin sielu sietää! Opettajien rooli tässä tapauksessa oli passiivisen sivustakatsojan, hiljaisen hyväksyjän rooli. Ilman näitä hyväksyjiä ei kiusaaminen onnistu.

Muutama kuukausi sitten en tiennyt ollenkaan, kuka tämä "Tuksuksi" nimitetty ihminen on. Ihmettelin, kun tämä nimi tuntui olevan yleisluontoinen haukkumasana, vaikka se selvästi viittasi johonkin henkilöön. Facebook-kaverini valistivat minua, ja aloin itsekin lukea Tuksujuttuja, joita etenkin roskalehdet ja facebook tuntuivat olevan täynnä. Mitä enemmän luin, sitä enemmän pöyristyin ja sitä vähemmän halusin lukea.

Tuksun käsitteleminen julkisuudessa muistuttaa paljon koulukiusaamista. En mene yksityiskohtiin, koska oletan, että tämän tekstin lukijat ovat "tapaus Tuksuun" jo tutustuneet. Olen vain huolissani: millaisen mallin lapsille ja nuorille antavat ne "aikuiset", jotka kerta toisensa jälkeen naureskelevat tälle nuorelle naiselle, hänen puheilleen ja hänen ulkoasulleen?

Riippumatta siitä, mikä on Tukiaisen oma kanta tapaan, jolla hänestä kirjoitetaan ja jolla häntä pidetään esillä esimerkiksi juuri facebookissa, minä en voi tällaista hyväksyä. Jos kerran aikuisilla on lupa pitää Tukiaista kävelevänä vitsinä, miksi ei lapsilla olisi lupaa kohdella samoin sitä Nooraa tai Santeria, joka on jollakin tavalla erilainen tai joka kiusaamisen seurauksena muuttuu erilaiseksi kuin koulutoverinsa?

torstai 10. helmikuuta 2011

EI PALANNUT LASTENSUOJELUYKSIKKÖÖN

Lastensuojelun työntekijät ja harjoittelijat allekirjoittavat vaitiolositoumuksen ennen kuin aloittavat työssään. On kuitenkin eräs tilanne, jota vaitiolovelvollisuus ei näemmä ollenkaan koske: jos lapsi jättää palaamatta lastenkotiin tai muuhun sijoituspaikkaan, sen toitottaminen lehdissä kaikelle kansalle näkyy olevan täysin hyväksytty maan tapa.

Kun nuori jättää palaamatta sinne, mihin ikinä hänet onkaan sijoitettu, sijaishuoltoyksikkö tekee kadonneesta lapsesta tai nuoresta virka-apupyynnön poliisille. Jossain vaiheessa poliisi antaa lehdistötiedotteen, jossa kerrotaan nuoren tuntomerkit ja pyydetään niitä, jotka ovat karkulaisen nähneet ottamaan yhteyttä. Joku vuotaa, ja lehtiin päätyy asiaankuuluvien tietojen lisäksi jokseenkin säännöllisesti vielä sekin, että nuori on lastensuojelun asiakas.

Olen ottanut yhteyttä useampaan tahoon, mutta kukaan ei halua ottaa tästä vastuuta. Lehdet puolustelevat tekojaan sillä, että he vain julkaisevat poliisilta saamansa tiedotteen. Poliisi lupasi olla jatkossa huolellisempi - mutta eipä vain näy olevan. JSN ei ota käsittelyynsä asiaa yleisellä tasolla, vaan jonkun asianomaisen on tehtävä sinne ilmoitus.

Juuri nyt lehdissä kerrotaan eräästä itä-suomalaisesta laitoksesta kadonneesta nuoresta. Ainakin Aamulehden läpi päästämät yleisökommentit tapahtuneesta ovat aivan järkyttävää törkyä. Kirjoitin sinne sekaan oman kommenttini: kehotin sekä lehtiväkeä että kommentoijia häpeämään.

Ihmettelen tällaista välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta yksilönsuojasta. Tässä on sentään kysymys nuoresta, jonka asiat eivät muutenkaan liene aivan parhaalla mallilla: jokin syyhän on sille, että hän on lastensuojelun asiakas.

Usein eivät edes koulutoverit tiedä sijoituksesta. Miltä tuntuu lukea lehdestä, että salaisuus on paljastettu? Kuinka häneen suhtaudutaan sen jälkeen?

Asenteet ovat nykyään kovia ja säälimättömiä. Pelkään, että häneen ei suhtauduta hyvin.

perjantai 21. tammikuuta 2011

Asennetta, opet!

Kuulin kahden auskultoivan opettajaopiskelijan keskustelevan keskenään, enkä voinut olla pahoittamatta mieltäni: kuinka mahtaa olla opettajankoulutuksessa kodin ja koulun yhteistyön merkityksen ja erilaisten oppimisvaikeuksien ja häiriökäyttäytymisen syiden tunnistamisen opettamisen laita?

Auskultantit päivittelivät oppilasta, joka ei suostunut pysymään paikallaan oppitunnilla, vaan touhusi kaikkea sellaista, mikä ei lainkaan liittynyt opiskeluun. He puhuivat oppilaan vanhemmista: "NE hyökkää tänne ja syyttää..." Keskustelun yleissävy oli lasta ja hänen kotiaan halveksiva. Ihmettelenpä, mistä asenne oli tarttunut opettajanoviiseihin jo ennen valmistumista?

Tämän nimenomaisen lapsen asioista en tiedä mitään, mutta keskustelu vanhempien kanssa tällaisessa tilanteessa ei ole vain suotavaa, vaan ehdottoman välttämätöntä. Puheen tulee olla tasa-arvoista ja opettajan on kuunneltava vanhempien ehdotuksia siitä, millä tavalla juuri heidän lastaan tulisi käsitellä. Ihan totta! Tiedän, että tällainen väite on nykymuodissa epäkorrekti, mutta sanonpa sen silti: vanhempia pitäisi kuulla paljon paremmin, koska he ovat tunteneet lapsensa kauemmin kuin kukaan muu. Vanhemmat, joita lapsen koulunkäynti ei lainkaan kiinnosta, ovat harvinaisia. Sen sijaan vanhemmat, jotka eivät uskalla puhua Arvoisalle Opettajalle ongelmista, tai jotka ovat jo valmiiksi hyökkäyspuolustusasenteella varautuneet kuulemaan olevansa kehnoja vanhempia, ovat valitettavan yleisiä.

Nythän on vallalla ajatus, että vanhemmat ovat yksin vastuussa lapsen käyttäytymisestä myös koulussa, mutta heidän yhteydenottojaan kouluun pidetään silti tunkeilevina, asiantuntemattomina ja opettajan ammattitaitoa halveksivina. Samaan aikaan juhlapuhuja väittää vanhempien olevan oman lapsensa parhaat asiantuntijat ja opettaja ihmettelee, miten hän saisi lapsen edes istumaan pulpetissa!

Juuri siksi, että opettajan resurssit ovat rajalliset, hänen tulisi paneutua erityisesti keskittymis- tai käyttäytymisongelmien kanssa kamppailevan lapsen tilanteeseen ja suostua kuulemaan sekä lasta että niitä vanhempia, jotka tuntuvat hyökkäävän hänen ammattiylpeyttään vastaan tai häiritsevän hänen työrauhaansa. Taitavasti annettu tuki yhdelle oppilaalle saattaa palauttaa koko luokalle pysyvän työrauhan. Jos opettaja katsoo keskustelun jälkeenkin toimintatapansa ehdottomasti oikeiksi, hänen työtään helpottaa paljon, jos hän perustelee ne vanhemmille, jotta vanhemmat voivat toimia hänen kanssaan yhteisrintamassa. Eivätkö nämä ole ihan alkeita? Minä luulin, että auskultointivaiheen opiskelija jo tietää tämän!

Opettajan pitäisi ammattilaisena huomata, että vanhemman siilipuolustusasenne saattaa johtua varhaisemmista kolhuista: päiväkodista ja esikoulusta on todennäköisesti tullut runsaasti kielteistä palautetta ja (ainakin sanatonta) viestiä vanhempien kasvatuskyvyttömyydestä. Tätä tapahtunee lähes jokaisen keskittymishäiriöisen lapsen perheelle sekä ennen diagnoosia että vielä sen asettamisen jälkeenkin. Ei ole kivaa olla sen lapsen vanhempi, joka aina joutuu riitaan tai tönii toisia, jonka reissuvihko täyttyy maininnoista "jäähypenkille" ajamisista, joka ei löydä ystävää tai joka itse kertoo rangaistuksista ja sattumuksista, joista eivät ammattikasvattajat muista kotiin kertoa ollenkaan, kenties siksi, että luulevat, ettei kotona kuitenkaan välitettäisi, tai siksi, että itsekin huomaavat toimineensa vähemmän taitavasti, ja siksi toivovat, että koko asia unohtuisi. Sehän on vain inhimillistä.

Mitä vanhemmasta koululaisesta on kysymys, sitä todennäköisempää on, että hän on kehittänyt itselleen suojapanssarin, jonka turvin hän voi kokea pätevänsä edes jossain; jos ei muussa, niin luokan tehokkaimpana häirikkönä. Etenkin yläkoulussa kavereille esiintyminen voi nousta arvoon arvaamattomaan positiivisen minäkuvan luomisen työkaluna, jos muita rakennusvälineitä sellaiseen ei ole koulussa saatavilla.

Toivon erityislasten äitinä ja lastensuojelun ammattilaisena, että yliopistolla kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota vanhempien kohtaamisen taitoon ja - varsinkin nyt kun inkluusiomallia ajetaan kouluihin - tavallisimpiin oppimisvaikeuksiin ja niiden vaatimiin tukitoimiin. Toivon, että minun lapsiani eivät koskaan tule opettamaan ihmiset, jotka suhtautuvat minuun vanhempana jo lähtökohtaisesti negatiivisesti. Onnekseni (ja etenkin lapsen onneksi) minun adhd-lastani opettavat aidosti välittävät, taitavat ja osaavat ihmiset. Sen saman onnen soisin myös muille perheille.

sunnuntai 10. lokakuuta 2010

TÄSSÄ

ADHD-oireet kuulemma häviävät, jos lapsi viettää luonnossa 20 minuuttia päivässä.

Me asumme metsässä. Piha on luonnonmukainen. Siellä on mahdollisuus juosta, kiivetä, rakentaa, pelata, pyöräillä, hyppiä.. Mitä vain. Poikamme liikkuu ulkona, sekä pihalla että metsässä useita tunteja päivässä. Joka päivä.

Lisäksi hän muun muassa piirtää, askartelee, soittaa ja laulaa, leikkii legoilla ja osallistuu kotitöihin.

Poikamme on kasvatettu kunnolla. Hän osaa ottaa toiset huomioon, kiittää, pyytää anteeksi, vetää yksinäisen kaverin koulun pihan laidalta mukaan porukkaan leikkimään. Mieheni on kotona, jotta lapsille olisi aina aikuinen saatavilla. Taloudellisesti tämä on suuri uhraus, mutta me olemme sitä mieltä, että lapset ovat sen arvoisia.

Minua loukkaavat syvästi kaikenlaisten maallikkojen höpinät "näennäisdiagnooseista" ja ohjeet kasvattaa lasta paremmin. Sellaiset puheet loukkaavat myös lasta, joka tekee parhaansa jaksaakseen keskittyä, mutta jonka keskittyminen hajoaa kerta toisensa jälkeen lapsen tahdosta riippumattomista syistä vaikeuttaen hänen jokapäiväistä elämäänsä. Jokainen erityislapsi on varmasti saanut aivan riittävästi iskuja itsetunnolleen ymmärtämättömien ihmisten taholta. Ne saisivat jo riittää.

Poika käy toimintaterapiassa. Hoitovastuu hänestä on yliopistosairaalan lasten neurologian poliklinikalla ja lääkärillä on pitkä kokemus ADHD-lapsista.

Poika harrastaa jalkapalloa, ja valmentajat ovat tietoisia hänen diagnoosistaan ja erityisongelmistaan.

Hän on päässyt koulussa pienryhmään, jossa opettaa aivan erityisen taitava opettaja. Luokassa on opettajan lisäksi vakituinen avustaja. Sopivilla tunneilla poika on integroituna yleisopetuksen luokkaan. Avustaja on tällöin hänen mukanaan ja mahdollistaa tunnin sujumisen.

Silti hänellä on ADHD, joka vaatii myös lääkehoitoa. Lääkehoito aloitettiin kuluneena kesänä, ja muutos ennen hoidon aloittamista olleeseen tilanteeseen on valtava. Lääkityshän ei tietenkään ole rauhoittava, vaan nimenomaan piristävä, jotta ADHD-lapsen voimat riittäisivät keskittymisen ylläpitämiseen.

Tästä kaikesta olen huomannut, että meillä olisi opittavaa ADHD-lapselta. Kuinka tärkeää olisi itse kullekin osata keskittyä juuri siihen, missä on. Osata olla kokonaisena läsnä. Milloin viimeksi istuit ja kuuntelit radiota niin, että et tehnyt yhtään mitään muuta? Et tiskannut, et vaivannut pullataikinaa? Et edes neulonut sukkaa, vaan annoit kaiken huomiosi sille, mitä radiosta kuuluu juuri nyt? Tai paneuduit tekemään palapeliä yksin tai lapsesi kanssa? Katsoit televisiosta ohjelman alusta loppuun hyppimättä välillä muilla kanavilla ja ilman läppäriä polvillasi? Se voi olla yllättävän vaikeaa - vaikka terveelle tietysti paljon helpompaa kuin matematiikkaan tai ö-kirjainten piirtämiseen suoriin riveihin keskittyminen on ADHD-lapselle.

Ei meillä ole oikeasti niin kiire, että vapaa-aikakin täytyisi viettää moniajaen, tehden puolivillaisesti viittä asiaa yhtä aikaa. Tehdään mieluummin vain yhtä, mutta tehdään se kunnolla. Mieheni kummisetä harrasti kanavatöitä. Hän kertoi äitinsä neuvoneen: "Vaikka et tekisi kuin piston päivässä, tee se siihen, mihin se kuuluu."

Äitien tapaan hän oli oikeassa.

keskiviikko 15. syyskuuta 2010

SYYLLISET ESIIN!

Tulihan se sieltä. Kuuntelin radiota, jossa kysyttiin koululiikunnan asiantuntijalta, onko vika oppilaissa vai opetuksessa (ei siis opettajassa), kun oppilas ei pidä koululiikunnasta. Vastaus oli pienen kaartelun jälkeen itsestään selvä: vika on tietysti oppilaiden kotona.

En tiedä, mikä minun kotonani oli vikana, kun inhosin koululiikuntaa yli kaiken. Isä, (joka on harrastanut yleisurheilua ja jossain vaiheessa valmentajanakin toiminut,) vei meitä urheilukentälle, uimaan, pyöräretkille, pitkille kävelyretkille metsiin, opetti luistelemaan ja hiihtämään. Pidin liikunnasta muuten, mutta en koulussa. Selväpä se: isän vika.

Samassa ohjelmassa kerrottiin meille tietämättömille, että vanhempien tulisi huolehtia siitä, että alle kouluikäinen liikkuu vähintään 2 tuntia päivässä niin, että hengästyy. Tällaiseksi liikunnaksi ei kelpaa tavallinen hyppely, kiipeily tai pyöräily. Selvä. Aamulla klo 7-8 päiväkotiin, sieltä kaupan kautta omaan kotiin viiden-kuuden maissa iltapuolella. Ruokailu, jonka jälkeen se liikunta. Parin tunnin liikunnan jälkeen onkin jo iltatoimien ja nukkumaan menon aika. Onneksi alle kouluikäisellä ei ole vielä läksyjä.

Vanhemmat ovat nykyään luultavasti tarkemmin ohjeistettuja kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos, kiitos. On hyvä, että ohjeita saa, kun niitä tarvitsee. Ongelmallista on se, että ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja myös muuttuvat kaiken aikaa. Lasta tulee alkaa totuttaa kiinteään ruokaan 3 - ei kun 4 - ei kun 6 kuukauden iässä, paitsi tietysti jos lapsi onkin ranskalainen, jolloin hänelle tulee antaa maitovellejä jo kuukauden vanhana.

Lapsen täytyy oppia ainakin maistamaan kaikkia ruokia, mutta kotona tapahtunutta maistamista ei lasketa, ja jos lapsi väittää inhoavansa porkkanaa, se johtuu kodista (tahallaan omalla esimerkillä opetettu nyrpistelemään porkkanalle), ja koulun tehtävänä on pakottaa lapsi syömään sitäkin ainakin vähän. Tämän toimenpiteen hyödyllisyyttä en ole vielä tähän ikään mennessä käsittänyt. Ainakaan se ei vähennä maailman hätää pätkän vertaa, jos joku syö porkkanaraasteensa, vaikka ei halua. Eikä se muuta pula-ajan lapsuuden kokeneiden lapsuutta yhtään valoisammaksi.

Nuorin tyttäreni tuli kerran kotiin päiväkodista hehkuttaen innoissaan: "Äiti, minä olen oppinut virvistelemään!" Ja niin tytär esitti minulle mielenkiintoisen ilmehtimiskavalkadin. Ne "virvistelyt" oli opettanut toinen päiväkotilapsi, mutta jos tytär ei olisi esitellyt uutta taitoaan ensin minulle, vaan ryhtynyt venyttämään luomiaan ja esittelemään hampaitaan toisille siellä päiväkodissa, olisi varmaan vika löytynyt - kodista.

Lapsen omasta perusluonteesta ja muun ympäristön kuin vanhempien merkityksestä lapsen kehitykseen ei juuri puhuta. Minun mielestäni on vähän merkillistä, että siellä päiväkodissa työskentelee joukoittain hyvin koulutettuja ihmisiä huolehtimassa lapsista, mutta heidän tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole lapsen kasvatuksen "onnistumiseen" tai "epäonnistumiseen" mitään vaikutusta. Miksi tuhlataan niin paljon resursseja lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien koulutukseen, jos heidän työpanoksensa kasvatuksessa on yhtä kaikki mitätön? Vain koti vaikuttaa silloin kun jokin tuntuu olevan pielessä. Mutta se, että meille on kasvanut sukupolvellinen empaattisia, aktiivisia, yritteliäitä, ulospäin suuntautuneita, vanhempiaan raittiimpia nuoria aikuisia, on kokonaan hienon päiväkoti- ja koulujärjestelmän ansiota.

keskiviikko 8. syyskuuta 2010

Kaikki lähtevät elokuussa

Seuraava genre. Tämä on pätkä kokonaisesta tarinasta. ("Kaikki lähtevät elokuussa",työn alla hiomisvaiheessa vielä) Mitähän tällaisesta ajatellaan? Poliisijuttu, yhteiskuntajuttu, rakkausjuttu. En oikein itsekään tiedä, mikä se pääasiallisesti olisi.

"...Tietokoneen näyttö kertoi sen, minkä Arto jo tiesikin. Helin pojan sängyn alta löytyneen hirvikiväärin numero täsmäsi varastettuihin. Arto työnsi paperinpalansa syvälle taskuun piiloon. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Asia oli päivänselvä. Oliko poliisimiehellä muka olevinaan jotain vaihtoehtoja? Hänen olisi pitänyt ottaa saman tien kivääri pois. Sen sijaan hän oli jättänyt Heli Berggrenin itkemään yksin kivääreineen poikansa huoneeseen. Vanhempi konstaapeli Saramäki oli vastuuntunnoton, selkärangaton otus, ja kaiken lisäksi hän oli jättänyt Helin itkemään.

Arto tuskin kuuli, kun Leskinen huuteli kahville. Leskinen kehui ostaneensa viinereitä. Viinereitä! Voiko maailmassa olla mitään niin turhaa kuin viinerit? Poliisilaitoksen kahvihuoneen hauska seuramies Arto Saramäki ei ollut lainkaan hauskalla eikä seurallisella tuulella.

Kahvihuoneessa istuvat työkaverit tiesivät, kuinka asiat olivat. Ne olivat joko niin taikka näin, ja lain mukaan toimittiin. Arto ei ollut enää niin varma. Hän oli toiminut väärin lain edessä, se oli selvä. Sekin oli ollut väärin, että hän oli jättänyt Helin sinne, lähtenyt kuin varas.

Varas. Helin poika oli varas, tai ainakin ryhtynyt anastettuun omaisuuteen. Välttyäkseen kahvihuoneen mustavalkoiselta ilmapiiriltä Arto lähti ulos tupakalle.

Poliisilaitoksen takapiha oli kokonaan asfaltoitu ja pyhitetty autoille. Siellä seisoivat työvuorossa olevien autot, värikkäät kuin lasten legopalikat. Leskinen ajoi konservatiivisella nissanillaan. Välimäki makseli osamaksuja opelista. Nummelalla oli jo muodista poistunut citymaasturi, jonka kaikinpuolisesta epäkäytännöllisyydestä ja kalliista hankintahinnasta pojat heittivät välillä herjaa. Mikä oikeus heillä siihenkin oli? Jos Nummela piti isosta ja kalliista autosta, eikö sitä iloa olisi voinut hänelle suoda ilman naljailua?

Koponen ilmestyi seuraksi autotallin puolelta. Eikö Koposen työvuoron pitänyt jo päättyä? Arto ei voinut ymmärtää, miksi Koponen ei lähtenyt suoraa päätä kotiinsa tai mihin hyvänsä pois täältä. Arto tervehti nuivasti nuorempaa konstaapelia ja heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin virkaa tekevän peltisen kurkkupurkin pohjalla haisevaan vesitilkkaan. Koponen yritti jutuntynkää. Arto vastasi jotain epämääräistä ja kiiruhti takaisin sisälle.

Eihän sitä voinut välttää. Töissä oli pakko kestää työkavereita. Arto kaatoi kahvia mukiinsa ja istui kahvihuoneen ikivanhalle räikeän oranssille muovituolille Leskisen, viinereiden ja parin muun työtoverin seuraan. Leskinen kertoi juttua jostain naisesta, joka oli korjattu putkan puolelle juuri hetki sitten. Nainen oli tullut lupatiskille äänekkäästi vaatimaan saada soittaa pitopalveluun, koska hänellä oli syntymäpäivä. Nainen oli ollut märissä housuissa ja likaisessa tuulitakissa, jonka alla ei ollut mitään. Hän oli pitänyt kädessään kaupan kassakuittia, jonka taakse hän oli raapustellut tarjoilusuunnitelmiaan.

Toiset nauroivat. Artokin olisi nauranut tuolle ennen, mutta nyt se tuntui kovin turhalta ja julmalta. Naisparka: oli hänen syntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut tarjota ystävilleen juhlat, mutta joutuikin itse yöpymään putkassa. Eihän hän ollut halunnut eikä tehnyt pahaa kenellekään. Säilöönottoko oli ainoa, mitä hänelle voitiin tarjota?

"Jätitkö sossulle sanaa?" Arto huomasi kysyvänsä. Sosiaalityöntekijä oli poliisitalon henkilökunnasta kaiketi ainoa, joka ehkä osaisi auttaa naista. Muut lopettivat naureskelunsa ja katsoivat vakavailmeiseen Artoon kuin tämä olisi juuri laskeutunut kahvihuoneeseen ilmastointikanavan kautta lentävällä lautasella. "Kyllä.. tietysti mä jätin!" Leskinen vastasi. Niin, tietysti hän oli raportoinut mielenterveysongelmasta. Sosiaalityöntekijä konsultoisi sitten lääkäriä. Niinhän se meni. Pojat tiesivät kyllä hommansa. Arto otti lautaselta viinerin ja alkoi mutustella sitä katse tiukasti pöydänkannessa. Eikö tämä vuoro koskaan loppuisi?