Ihan vaan ihmisiä


Minä en ole kovin hyvä sosiaalityössä. En osaa katsoa asiakkaita "tapauksina". En ymmärrä ratkaisevaa eroa "asiakkaiden" ja naapurissa sattumoisin apua tarvitsevan ihmisen välillä, jos ei eroavaisuudeksi lasketa sitä, että naapurista ei tarvitse kirjoittaa raportteja eikä heidän asioistaan tarvitse pitää loputtomia palavereja, joissa "tapaus" ruoditaan perin pohjin. Kaikki tuntemani ihmiset (minä itse tietysti mukaan lukien) ovat enemmän tai vähemmän vinksahtaneita, kun suurennuslasilla katsotaan.

Sosiaalityö on "asiakaslähtöistä", sen "kohteet" ovat siis "asiakkaita". Eivätkö pikemminkin ihan vaan ihmisiä? Kuka hyvänsä saattaa sairastua mieleltään tai muuten kompuroida, varsinkin, jos häneltä puuttuvat normaalit tukiverkostot. Viranomaistukiverkostot toimivat hiukan eri tavalla kuin luonnolliset. "Asiakkaan" (ihmisen!) omiin selviytymiskeinoihin ei luoteta - miten luotettaisiinkaan, kun niiden olemassaoloa pidetään suunnilleen yhtä todennäköisenä kuin sitä, että minä näin viime viikolla Ahostejärvessä järvihirviön?

Kenen tahansa elämä voidaan patologisoida, jos siitä nostetaan tapetille vain negatiiviset puolet.

Tulisipa joku meille nyt (tai koska tahansa) kirjaamaan havaintojaan.

Tiskialtaassa on likaisia astioita.

Tietokonepöydällä on pölyä, ja perheen äiti vain istuu koneella, eikä siivoa.

Olohuoneen matto on likainen (koira maannut kuraisena).

18-vuotias tytär on omalla koneellaan, pelaa jotakin ja kuuntelee musiikkia kuulokkeillaan, eikä kiinnitä huomiota muihin. Huolestuttavaa!

Talossa on liian monta lemmikkieläintä. Ne ovat mm. raapineet ulko-oven pielen pilalle ulos pyytäessään. Pystytäänkö niistä kaikista mitenkään huolehtimaan?

Lasten vuoteet ovat sijaamatta.

Lapsille ei ole laitettu valmiiksi välipalaa, vaan he joutuvat itse onkimaan jääkaapista sitä, mitä siellä sattuu olemaan. 10-vuotias saattaa polttaa itsensä paistaessaan kananmunaa!

Lakanoita ei ole mankeloitu.

Äiti on ostanut lapsille kaksi suurta pulloa colaa. Kofeiinia ja sokeria!

Äiti ei ole lainkaan kiinnostunut poikansa harrastuksista. Poika on tänään pelaamassa jalkapalloa Punkalaitumella, eikä äiti ole mukana.

Pojan jalkapallosukassa on reikä, eikä äiti ommellut sitä aamulla ennen töihin lähtöään.

Perheen elämä on levotonta: eilen illallakin kävi 7 vierasta. Pihalla poltettiin nuotiota metsäpalovaroituksesta huolimatta. Lapset paistoivat itse makkaransa ilman aikuisten valvontaa. Lapsille annettiin makkaraa huolimatta sen epäterveellisyydestä. Mansikoita sentään tarjoiltiin, mutta nekin syötiin kermajäätelön kanssa.

Perheen 15-vuotias tytär joutui tänään valmistamaan ruoan koko perheelle. Hän joutuu ottamaan aivan liian paljon vastuuta aivan liian nuorena.

Pitäisiköhän minun ilmoittaa meistä jonnekin?

Puhutaanpa hiukan perhetyöstä

Olipa kerran ammattikunta, joka oli varta vasten koulutettu auttamaan perheitä ja tekemään "äidin työt" silloin, kun äiti itse ei sairauden, uupumuksen tai muun syyn vuoksi kyennyt niitä tekemään. Näitä ammattilaisia koulutettiin kotisisaropistoissa ja heidän ammattinimikkeensä oli aluksi kotisisar, sittemmin kodinhoitaja.

Ymmärrettiin, että äidin voimavarat palautuvat parhaiten ja sitä odottaessa hänestä on eniten hyötyä lapsilleen, jos joku hoitaa pois tiski- ja pyykkivuoret, käy kaupassa, valmistaa ruoan ja tamppaa matot sillä aikaa kun äiti keskittyy lapsiin tai lepää pois uupumustaan.

Monta kymmentä vuotta tämä sujui hyvin. Sitten alkoivat uudet tuulet puhaltaa: katsottiin, että kodinhoitajan ei sovi tiskata tai pestä lattiaa. Kodinhoitaja (jonka ammattinimike lapsiperheiden yhteydessä muutettiin perhetyöntekijäksi) vie lapset keinupuistoon, jotta äidillä on "aikaa itselleen" tai "aikaa tehdä kotitöitä". Perhetyöntekijä vie lapset leikkimään järjestettyyn ryhmään, johon muutkin perhetyöntekijät tuovat asiakaslapsiaan. Äitihän voi sillä aikaa vaikka siivota parvekkeen.

Äidille annetaan hyvää tarkoittavia äidillisiä neuvoja: näin valmistat terveellisen aterian, näin paljon lapsi tarvitsee unta, koko perheen tulee kokoontua ruokapöytään yhteisen aterian ääreen. Näitä neuvoja tyrkytetään riippumatta äidin taustasta. Varsinkin maahanmuuttajaperheissä tämä kärjistyy: jotenkin tuntuu lystikkäältä, kun lähihoitajakoulutuksen saanut perhetyöntekijä neuvoo lapsen kuumeen hoitoa maahanmuuttajaäidille, joka itse on sairaanhoitaja.

Usein pienille lapsille suositellaan haettavaksi päiväkotipaikkaa, vaikka vanhemmat olisivat kotonakin. Se kun "tukee lapsen kasvua" ja antaa vanhemmille "omaa aikaa". Lisäksi saatetaan tarjota mahdollisuutta tukiperheeseen, jossa lapsi viettää vaikkapa yhden viikonlopun kuukaudessa ja yhden kokonaisen viikon kesässä. Tätähän voi jo sanoa puolihuostaanotoksi: lapsi on suurimman osan valveillaoloaikaansa päiväkodissa, tukiperheessä tai perhetyöntekijän kanssa retkellä.

Milloin äiti voisi lujittaa perheen omia siteitä ja tuntea olevansa kokonainen äiti, kun lapsi on aina poissa "tukityön" nimissä? Miten vanhemmat voivat ottaa paikkansa täysivaltaisena kasvattajana, kun koko ajan selän takana on ohjeistaja, joka säätelee perheen elämää roskiksen vientivuoroja myöten?

Olisiko mahdollista nykyisen hajottavan perhetyömallin sijaan pyrkiä lujittamaan perheen yhteenkuuluvuutta? Jos äiti haluaa lapsensa parasta, mutta hänen voimavaransa eivät riitä sekä lasten kanssa olemiseen että arjen täysipainoiseen pyörittämiseen, miksi lähtökohta on se, että lapset viedään pois tieltä, jotta "äiti saa olla rauhassa"?