Lippis

Aamunavauksen tyly sanoma suomalaislukiossa: tästä lähtien lippalakit aina takavarikoidaan, jos oppilas pitää sellaista päässään sisätiloissa. Lakin saa sitten noutaa koulupäivän jälkeen rehtorin kansliasta.

Koulussa on käyty taistelua näistä lakeista jo kauan. Alkoipa pikku hiljaa vaikuttaa siltä, että lippalakkipuolue olisi voittamassa: merkittävä osa opettajista oli jo sanonut, että heitä ei haittaa, vaikka joku luokassa olisikin lakki päässä. Sitten rehtori veti laumansa takaisin ruotuun: jokainen opettaja velvoitettiin kieltämään lakit tunneillaan ja valvomaan oppilaita käytävillä, ettei kukaan vain riko tätä äärimmäisen tärkeää sääntöä.

Lippalakkiasiaa perusteltiin vanhalla suomalaisella tapakulttuurilla. Perustelu minun mielestäni ontuu, kun kuitenkin samaan aikaan samassa koulussa sallitaan t-paidat, joissa komeilee naulalla lävistetty verinen pääkallo, tai roiskeläppähameet, verkkosukkahousut ja korsettimaiset topit niiden kanssa. Ei ketään ole vielä lähetetty kotiin pukeutumaan, eikä edes kehotettu valitsemaan seuraavaksi päiväksi vaatteensa paremmin.

Lippalakkikielto taitaakin kertoa jostain muusta kuin halusta noudattaa vanhoja, kauniita tapoja.

Voisiko olla kyse siitä, että joku tässä nyt pelkää oman arvovaltansa puolesta niin paljon, että on valmis menemään naurettavuuksiin asti, kunhan ei vain tarvitse peruuttaa kerran antamaansa määräystä?

On totta, että oppilailta ei olisi kovin suuri vaiva riisua sitä lippistä sinne naulakkoon. Mutta tottahan sekin on, että ajat muuttuvat ja tapakulttuuri sen mukana. Nuori näyttää nykyisin lähinnä koomiselta (ja yleensä tarkoittaakin olla vitsikäs), jos hän ottaa lakin päästään tervehtiessään vanhempaa ihmistä.

Nämä "tapakulttuurin vaalijat" eivät oikein tunnu olevan selvillä siitä, minkälainen oli se tapakulttuuri, josta he niin kovasti haluavat pitää kiinni: sekä tytöiltä että pojilta vaaditaan sellaista käyttäytymistä, joka ennen kuului nimenomaan pojille. Eihän ennen ollut sopivaa etenkään naimisissa olevan naisen kulkea ilman päähinettä. Ainakin kirkossa naisella oli ehdottomasti huivi tai hattu päässä. Meidänkin vintiltämme taitaa yhä löytyä mieheni isoäidin "kirkkosilkki": kaunis, musta, silkkinen huivi, jota käytettiin vain pyhäpäivinä.

Rehtori-parka ei ole ainoa, joka luulee asemansa olevan riippuvainen siitä, kuinka jääräpäisesti hän takertuu oikeassa olemiseensa. Ihmistä, joka punnitsee asioita ja muuttaa mielipiteensä saamansa uuden tiedon mukaan, sanotaan helposti "tuuliviiriksi" tai "takinkääntäjäksi". Eikö olekaan viisautta, että osaa ajatella asiaa monelta kantilta, ja jos tarpeellista, osaa myöntää olleensa väärässä? Eikö ole viisautta on huomata, milloin jokin tapa on aidosti kaunis, ja milloin se on vain turhanaikainen jäänne menneiltä vuosikymmeniltä?

Lakkiasia on juuri nyt murrosvaiheessa. Tuskin kukaan kymmenen vuoden kuluttua ihmettelee lakkipäätä koululuokassa. Eihän nytkään ihmetellä (ainakaan tässä koulussa), kun oppilas hihkaisee käytävällä opettajalle: "Hei, Manu! Mitä mä sain siitä kokeesta?" saati sitä, että oppilas ei niiaa tai kumarra opettajalle, kun tulee häntä vastaan kaupungilla. Niin minua kuitenkin ekaluokkalaisena ohjeistettiin tekemään.

Tähän vielä kaikkien äidinkielenopettajien kiusaksi: jo muinaisilla roomalaisilla oli tapakulttuuri. Oli kaunis tapa maata retkottaa kyljellään divaanilla ja syödä ruokansa sormin. Haarukka tuli vasta yli tuhat vuotta roomalaisajan jälkeen, ja aluksi sitä pidettiin sopimattomana ruokailuvälineenä: sehän muistutti selvästi paholaisen atrainta. Sellaisen käyttäminen syömiseen oli ruma tapa. Oli suorastaan pöyristyttävää tapainturmellusta syödä haarukalla.