EI PALANNUT LASTENSUOJELUYKSIKKÖÖN

Lastensuojelun työntekijät ja harjoittelijat allekirjoittavat vaitiolositoumuksen ennen kuin aloittavat työssään. On kuitenkin eräs tilanne, jota vaitiolovelvollisuus ei näemmä ollenkaan koske: jos lapsi jättää palaamatta lastenkotiin tai muuhun sijoituspaikkaan, sen toitottaminen lehdissä kaikelle kansalle näkyy olevan täysin hyväksytty maan tapa.

Kun nuori jättää palaamatta sinne, mihin ikinä hänet onkaan sijoitettu, sijaishuoltoyksikkö tekee kadonneesta lapsesta tai nuoresta virka-apupyynnön poliisille. Jossain vaiheessa poliisi antaa lehdistötiedotteen, jossa kerrotaan nuoren tuntomerkit ja pyydetään niitä, jotka ovat karkulaisen nähneet ottamaan yhteyttä. Joku vuotaa, ja lehtiin päätyy asiaankuuluvien tietojen lisäksi jokseenkin säännöllisesti vielä sekin, että nuori on lastensuojelun asiakas.

Olen ottanut yhteyttä useampaan tahoon, mutta kukaan ei halua ottaa tästä vastuuta. Lehdet puolustelevat tekojaan sillä, että he vain julkaisevat poliisilta saamansa tiedotteen. Poliisi lupasi olla jatkossa huolellisempi - mutta eipä vain näy olevan. JSN ei ota käsittelyynsä asiaa yleisellä tasolla, vaan jonkun asianomaisen on tehtävä sinne ilmoitus.

Juuri nyt lehdissä kerrotaan eräästä itä-suomalaisesta laitoksesta kadonneesta nuoresta. Ainakin Aamulehden läpi päästämät yleisökommentit tapahtuneesta ovat aivan järkyttävää törkyä. Kirjoitin sinne sekaan oman kommenttini: kehotin sekä lehtiväkeä että kommentoijia häpeämään.

Ihmettelen tällaista välinpitämättömyyttä ja piittaamattomuutta yksilönsuojasta. Tässä on sentään kysymys nuoresta, jonka asiat eivät muutenkaan liene aivan parhaalla mallilla: jokin syyhän on sille, että hän on lastensuojelun asiakas.

Usein eivät edes koulutoverit tiedä sijoituksesta. Miltä tuntuu lukea lehdestä, että salaisuus on paljastettu? Kuinka häneen suhtaudutaan sen jälkeen?

Asenteet ovat nykyään kovia ja säälimättömiä. Pelkään, että häneen ei suhtauduta hyvin.

Puhutaanpa hiukan perhetyöstä

Olipa kerran ammattikunta, joka oli varta vasten koulutettu auttamaan perheitä ja tekemään "äidin työt" silloin, kun äiti itse ei sairauden, uupumuksen tai muun syyn vuoksi kyennyt niitä tekemään. Näitä ammattilaisia koulutettiin kotisisaropistoissa ja heidän ammattinimikkeensä oli aluksi kotisisar, sittemmin kodinhoitaja.

Ymmärrettiin, että äidin voimavarat palautuvat parhaiten ja sitä odottaessa hänestä on eniten hyötyä lapsilleen, jos joku hoitaa pois tiski- ja pyykkivuoret, käy kaupassa, valmistaa ruoan ja tamppaa matot sillä aikaa kun äiti keskittyy lapsiin tai lepää pois uupumustaan.

Monta kymmentä vuotta tämä sujui hyvin. Sitten alkoivat uudet tuulet puhaltaa: katsottiin, että kodinhoitajan ei sovi tiskata tai pestä lattiaa. Kodinhoitaja (jonka ammattinimike lapsiperheiden yhteydessä muutettiin perhetyöntekijäksi) vie lapset keinupuistoon, jotta äidillä on "aikaa itselleen" tai "aikaa tehdä kotitöitä". Perhetyöntekijä vie lapset leikkimään järjestettyyn ryhmään, johon muutkin perhetyöntekijät tuovat asiakaslapsiaan. Äitihän voi sillä aikaa vaikka siivota parvekkeen.

Äidille annetaan hyvää tarkoittavia äidillisiä neuvoja: näin valmistat terveellisen aterian, näin paljon lapsi tarvitsee unta, koko perheen tulee kokoontua ruokapöytään yhteisen aterian ääreen. Näitä neuvoja tyrkytetään riippumatta äidin taustasta. Varsinkin maahanmuuttajaperheissä tämä kärjistyy: jotenkin tuntuu lystikkäältä, kun lähihoitajakoulutuksen saanut perhetyöntekijä neuvoo lapsen kuumeen hoitoa maahanmuuttajaäidille, joka itse on sairaanhoitaja.

Usein pienille lapsille suositellaan haettavaksi päiväkotipaikkaa, vaikka vanhemmat olisivat kotonakin. Se kun "tukee lapsen kasvua" ja antaa vanhemmille "omaa aikaa". Lisäksi saatetaan tarjota mahdollisuutta tukiperheeseen, jossa lapsi viettää vaikkapa yhden viikonlopun kuukaudessa ja yhden kokonaisen viikon kesässä. Tätähän voi jo sanoa puolihuostaanotoksi: lapsi on suurimman osan valveillaoloaikaansa päiväkodissa, tukiperheessä tai perhetyöntekijän kanssa retkellä.

Milloin äiti voisi lujittaa perheen omia siteitä ja tuntea olevansa kokonainen äiti, kun lapsi on aina poissa "tukityön" nimissä? Miten vanhemmat voivat ottaa paikkansa täysivaltaisena kasvattajana, kun koko ajan selän takana on ohjeistaja, joka säätelee perheen elämää roskiksen vientivuoroja myöten?

Olisiko mahdollista nykyisen hajottavan perhetyömallin sijaan pyrkiä lujittamaan perheen yhteenkuuluvuutta? Jos äiti haluaa lapsensa parasta, mutta hänen voimavaransa eivät riitä sekä lasten kanssa olemiseen että arjen täysipainoiseen pyörittämiseen, miksi lähtökohta on se, että lapset viedään pois tieltä, jotta "äiti saa olla rauhassa"?