Kuulin kahden auskultoivan opettajaopiskelijan keskustelevan keskenään, enkä voinut olla pahoittamatta mieltäni: kuinka mahtaa olla opettajankoulutuksessa kodin ja koulun yhteistyön merkityksen ja erilaisten oppimisvaikeuksien ja häiriökäyttäytymisen syiden tunnistamisen opettamisen laita?
Auskultantit päivittelivät oppilasta, joka ei suostunut pysymään paikallaan oppitunnilla, vaan touhusi kaikkea sellaista, mikä ei lainkaan liittynyt opiskeluun. He puhuivat oppilaan vanhemmista: "NE hyökkää tänne ja syyttää..." Keskustelun yleissävy oli lasta ja hänen kotiaan halveksiva. Ihmettelenpä, mistä asenne oli tarttunut opettajanoviiseihin jo ennen valmistumista?
Tämän nimenomaisen lapsen asioista en tiedä mitään, mutta keskustelu vanhempien kanssa tällaisessa tilanteessa ei ole vain suotavaa, vaan ehdottoman välttämätöntä. Puheen tulee olla tasa-arvoista ja opettajan on kuunneltava vanhempien ehdotuksia siitä, millä tavalla juuri heidän lastaan tulisi käsitellä. Ihan totta! Tiedän, että tällainen väite on nykymuodissa epäkorrekti, mutta sanonpa sen silti: vanhempia pitäisi kuulla paljon paremmin, koska he ovat tunteneet lapsensa kauemmin kuin kukaan muu. Vanhemmat, joita lapsen koulunkäynti ei lainkaan kiinnosta, ovat harvinaisia. Sen sijaan vanhemmat, jotka eivät uskalla puhua Arvoisalle Opettajalle ongelmista, tai jotka ovat jo valmiiksi hyökkäyspuolustusasenteella varautuneet kuulemaan olevansa kehnoja vanhempia, ovat valitettavan yleisiä.
Nythän on vallalla ajatus, että vanhemmat ovat yksin vastuussa lapsen käyttäytymisestä myös koulussa, mutta heidän yhteydenottojaan kouluun pidetään silti tunkeilevina, asiantuntemattomina ja opettajan ammattitaitoa halveksivina. Samaan aikaan juhlapuhuja väittää vanhempien olevan oman lapsensa parhaat asiantuntijat ja opettaja ihmettelee, miten hän saisi lapsen edes istumaan pulpetissa!
Juuri siksi, että opettajan resurssit ovat rajalliset, hänen tulisi paneutua erityisesti keskittymis- tai käyttäytymisongelmien kanssa kamppailevan lapsen tilanteeseen ja suostua kuulemaan sekä lasta että niitä vanhempia, jotka tuntuvat hyökkäävän hänen ammattiylpeyttään vastaan tai häiritsevän hänen työrauhaansa. Taitavasti annettu tuki yhdelle oppilaalle saattaa palauttaa koko luokalle pysyvän työrauhan. Jos opettaja katsoo keskustelun jälkeenkin toimintatapansa ehdottomasti oikeiksi, hänen työtään helpottaa paljon, jos hän perustelee ne vanhemmille, jotta vanhemmat voivat toimia hänen kanssaan yhteisrintamassa. Eivätkö nämä ole ihan alkeita? Minä luulin, että auskultointivaiheen opiskelija jo tietää tämän!
Opettajan pitäisi ammattilaisena huomata, että vanhemman siilipuolustusasenne saattaa johtua varhaisemmista kolhuista: päiväkodista ja esikoulusta on todennäköisesti tullut runsaasti kielteistä palautetta ja (ainakin sanatonta) viestiä vanhempien kasvatuskyvyttömyydestä. Tätä tapahtunee lähes jokaisen keskittymishäiriöisen lapsen perheelle sekä ennen diagnoosia että vielä sen asettamisen jälkeenkin. Ei ole kivaa olla sen lapsen vanhempi, joka aina joutuu riitaan tai tönii toisia, jonka reissuvihko täyttyy maininnoista "jäähypenkille" ajamisista, joka ei löydä ystävää tai joka itse kertoo rangaistuksista ja sattumuksista, joista eivät ammattikasvattajat muista kotiin kertoa ollenkaan, kenties siksi, että luulevat, ettei kotona kuitenkaan välitettäisi, tai siksi, että itsekin huomaavat toimineensa vähemmän taitavasti, ja siksi toivovat, että koko asia unohtuisi. Sehän on vain inhimillistä.
Mitä vanhemmasta koululaisesta on kysymys, sitä todennäköisempää on, että hän on kehittänyt itselleen suojapanssarin, jonka turvin hän voi kokea pätevänsä edes jossain; jos ei muussa, niin luokan tehokkaimpana häirikkönä. Etenkin yläkoulussa kavereille esiintyminen voi nousta arvoon arvaamattomaan positiivisen minäkuvan luomisen työkaluna, jos muita rakennusvälineitä sellaiseen ei ole koulussa saatavilla.
Toivon erityislasten äitinä ja lastensuojelun ammattilaisena, että yliopistolla kiinnitettäisiin nykyistä enemmän huomiota vanhempien kohtaamisen taitoon ja - varsinkin nyt kun inkluusiomallia ajetaan kouluihin - tavallisimpiin oppimisvaikeuksiin ja niiden vaatimiin tukitoimiin. Toivon, että minun lapsiani eivät koskaan tule opettamaan ihmiset, jotka suhtautuvat minuun vanhempana jo lähtökohtaisesti negatiivisesti. Onnekseni (ja etenkin lapsen onneksi) minun adhd-lastani opettavat aidosti välittävät, taitavat ja osaavat ihmiset. Sen saman onnen soisin myös muille perheille.
