Tässä vähän toisenlainen teksti, "pöytälaatikosta". Liikaa angstia?
Hyvää yötä, Leena!
Leenan silmät tuijottavat jonnekin kauas. Ehkä hän näkee sen kauniin maan, jonne hän on matkalla. Murskaan kuusi buranaa jauhoksi vasaralla pyyhkeen sisässä. Toivon, että se riittää.
Sodassa Lukkarinen vuoti kuiviin. Meidän kahden piti käydä vilkaisemassa vihollisen touhuja. Hiihdimme puhumatta pakkasyössä peräkanaa. Lukkarinen kaatui suksilla, ja jotenkin hän sai valtavan haavan ranteeseensa maassa törröttävästä metalliromusta. Sitä oli siellä paljon pitkin metsää, piikkilankaa ja muuta. Minä olin silloin aivan nuori poikanen. Olin monta vuotta nuorempi kuin Lukkarinen. Verta tuli paljon. Pelästyin ja jähmetyin paikalleni. En osannut auttaa. En osannut tehdä mitään. Lukkarinen makasi hangella ja se hanki oli punainen kuunvalossakin.
Hän sanoi olevansa väsynyt. Hän pyysi, että antaisin hänen vain olla. Verenvuoto oli helppo tapa kuolla, hän sanoi, se ei sattunut paljon. Hämärsi vain ja sitten tulisi loppu.
Joku tuli hakemaan minua, kun seisoin siinä mitään tekemättömänä sauvoihin nojaten. Minut vietiin lääkintämajurin pakeille, sain viinaryypyn ja kehotuksen palata yksikkööni.
Verenvuoto on helppo tapa kuolla. Kaivan keittiön laatikosta fileerausveitsen. Kuinka monta ahventa, siikaa ja kuhaa Leena onkaan käsitellyt tuolla samalla veitsellä, näppärästi kuin taikuri? Terä on kulunut ohueksi. Mustaan eboniittikahvaan ovat painuneet lukemattomien käyttökertojen jäljet: jäljet Leenan osaamisesta, jäljet elämästä.
Syötän buranamurskan Leenalle persikkapiltin seassa. Sitä hän sentään vielä suostuu syömään. Meillä on aina monta purkkia persikkapilttiä kaapissa, jos Leenalle sattuisi maittamaan. Maitoa juotan tuttipullosta. Sekoitan siihen kermaa ja sokeria, jotta olisi ruokaisampaa. Lämmitän sen mikrossa ja juotan kuin vauvalle. Kodinhoitaja sanoo, että Leenan pitäisi juoda rasvatonta maitoa nokkamukista. Sellaista sammionpesuvettä! Kun toinen muutenkin kuihtuu silmissä, miksi hänelle ei voi antaa kunnollista ravintoa silloin, kun hän suostuu syömään?
Ajattelen huomista. Kodinhoitaja tulee aamulla, soittaa ovikelloa. Hän soittaa ja soittaa, lähtee sitten ehkä tavoittelemaan huoltomiestä, sillä en ole suostunut antamaan kotimme avainta kaupungin työntekijöille. Tämä on meidän kotimme. He löytävät meidät sitten, kodinhoitaja Arja ja joku tuntematon huoltomies firmasta, jonka taloyhtiö on viimeksi edullisimmaksi valinnut.
Tartun Leenan käteen. Itken. Viimeksi itkin poikasena. Äiti kuoli keuhkotautiin. Se oli siihen aikaan aika tavallinen kuolema. Parantolaan ei ollut varoja, eikä köyhäinapua huolittu. Verta oli kaikkialla. Verensyöksyksi sanoivat. Itkin äidin vieressä, kunnes isosisko kantoi minut pois.
Puristan vaimoni kättä. Hän puristaa hennosti takaisin. Leena katsoo minuun kuin ymmärtäisi, kuin olisi läsnä. Hiukan hän hymyileekin hampaattomalla suullaan. Vaimoni on kaunis.
Käännän hänen ranteensa ylöspäin. "Anteeksi, Leena-rakas, anna anteeksi!"
Käteni vapisee. Vapisen kauttaaltani. Henki ei tahdo kulkea. Suljen silmäni. Nyt! Nyt, Heikki, nyt on pakko!
Avaan silmäni ja katson suonikkaaseen ranteeseen, johon vuodet ovat piirtäneet hienoja juomuja. Epäröin vielä, mutta sitten viillän. Silmät auki.
Päästän runtelemani ranteen kädestäni. Lyyhistyn sängyn laidalle. Tärisen yhä ja haukon henkeä. Leena! Voi, Leena-rakas, anna anteeksi!
Leena valittaa vähän. Veri värjää kauhtuneita lakanoita. Ne ovat lakanat, jotka ostimme kauan sitten yhdessä Tukholmasta. Elettiin seitsemänkymmentälukua. Ruotsinristeilyt toivat luksuksen tuntua sen aikaiseen elämään. Nämä lakanat olivat silloin iloisen kirkasväriset. Nyt kukat ovat haalistuneet. Ne ovat vanhenneet vaivihkaa yhdessä meidän kanssamme.
Käyn makuulle Leenan viereen yhä henkeä haukkoen. Kiedon käteni hänen ympärilleen. "Karhun kädet," Leena mutisee.
Moneen aikaan hän ei ole sanonut mitään, ei edes minulle enää. Rutistan vaimoani niin lujasti kuin jaksan, vaikka ei se paljoa ole. Karhun käsiksi Leena sanoi minun kömpelöitä, lapiomaisia kouriani silloin, kun elämä oli vielä lupaus, eikä mikään paha voinut oikeasti koskettaa. Sodasta oli selvitty, rakennettu yhteinen talo laitakaupungin rintamamiestontille valtion tyyppipiirustusten mukaan. Lapset syntyivät, kasvoivat ja muuttivat pois. Tuli lapsenlapsia ja lapsenlapsenlapsia. Töitä tehtiin, elettiin ja rakastettiin.
Leena on sairas. Ensin en ymmärtänyt, kuinka sairas. Rähisin ja saarnasin, kun hän unohti perunat kiehumaan ja kattila paloi pilalle. Kattila! Niin vähäpätöinen asia! Monta muuta samanlaista sattui, enkä välittäisi niitä muistella.
Leena vetäytyy päivä päivältä yhä kauemmaksi varjojen maahan, ja on enää harvoin houkuteltavissa sieltä näkyville. Leena ei osaa enää syödä itse, ei puhu, ei pidä itseään siistinä. Kodinhoitaja käy pari kertaa päivässä. Lapset käyvät kaupassa ja yksi lapsenlapsista tekee isomman siivouksen kerran kuussa. Minä jaksan vielä käyttää lattiaharjaa, osaan keittää puurot ja perunat. Syötän vaimolleni sen, minkä hän suostuu syömään. Nyt on tultu tähän. Vain vauvanruoka ja tuttipullomaito kelpaavat.
Joskus Leena katsoo kuin tunteakseen. Välillä hän tuntuu ymmärtävän oman tilansa, vaikka ei osaakaan pukea mieltään sanoiksi. Silloin halaan häntä oikein pitkään, jotta hän tietäisi, että minä olen siinä, minä en jätä.
Kodinhoitaja puhuu, että Leenalle täytyy hakea laitospaikka. Minä en siihen suostu. Tiedän, että Leena haluaa olla kotona loppuun asti. Tiedän tietysti senkin, että minunkin voimani hupenevat, kodinhoitajia on kaupungilla niukasti ja lapsilla on omat elämänsä. Silti en voi sietää ajatusta Leenasta makaamassa jonkin laitoksen sängyssä yhtenä pakettina monista. Leena on minun vaimoni, ja hoidan hänet itse niin kauan kuin jaksan.
Nyt en enää jaksa, sillä minäkin olen vanha.
Leena muuttuu kokonaan veltoksi. Tiedän, että hän on lähtenyt. Minä olen murhamies. Suomen laki saa sanoa ihan mitä hyvänsä, mutta minä en ole koskaan ymmärtänyt kuin yhden rangaistuksen murhamiehelle. Eikä se ole edes mikään rangaistus nyt. Verenvuoto on helppo tapa kuolla.
Katselen Leenaa. Hän on sulkenut silmänsä ja näyttää nukkuvalta. Prinsessa Ruusunen. Punainen veri Leenan yöpaidalla ja lakanoilla. Verta kaikkialla, aina verta. Äidin, Lukkarisen, Leenan.
Peittelen Leenan päiväpeitolla niin kauniisti kuin osaan. Suin hänen valkeita hiuksiaan. Ne olivat joskus punaisenruskeat ja paksut. Nyt ne hohtavat kuin enkelin sädekehä. Ikkunalla seisoo muutamia ränsistyneitä muovikukkia vaasissa. Asettelen kauneimman peitolle Leenan päälle. Hän on kaunis. Minun vaimoni on kaunis.
Käyn makaamaan hänen viereensä peiton alle. Toinen käsi tarttuu Leenan käteen, toisella hamuilen veistä. Leena ei enää vastaa käteni puristukseen. Leena eli minun kanssani yli kuusikymmentä vuotta.
Leikkaan viillon omaan ranteeseeni. Nyt vain makaan, ja odotan tässä, että pääsen Leenan luo. Ehkä en pääsekään. Olenhan murhamies. Leena on nyt varmasti enkelten seurassa, minä menen ehkä siihen toiseen paikkaan. En välitä siitä. Leena oli hyvä ihminen. Minä en ollut.
Silmissäni hämärtää. Minulla ei ole lainkaan kipuja. Lukkarinen puhui totta: verenvuoto on helppo tapa kuolla.
Kello olohuoneessa lyö kertoakseen, että on jo myöhä. On aika nukkua.
Hyvää yötä, Leena.
lauantai 28. elokuuta 2010
keskiviikko 18. elokuuta 2010
Lippis
Aamunavauksen tyly sanoma suomalaislukiossa: tästä lähtien lippalakit aina takavarikoidaan, jos oppilas pitää sellaista päässään sisätiloissa. Lakin saa sitten noutaa koulupäivän jälkeen rehtorin kansliasta.
Koulussa on käyty taistelua näistä lakeista jo kauan. Alkoipa pikku hiljaa vaikuttaa siltä, että lippalakkipuolue olisi voittamassa: merkittävä osa opettajista oli jo sanonut, että heitä ei haittaa, vaikka joku luokassa olisikin lakki päässä. Sitten rehtori veti laumansa takaisin ruotuun: jokainen opettaja velvoitettiin kieltämään lakit tunneillaan ja valvomaan oppilaita käytävillä, ettei kukaan vain riko tätä äärimmäisen tärkeää sääntöä.
Lippalakkiasiaa perusteltiin vanhalla suomalaisella tapakulttuurilla. Perustelu minun mielestäni ontuu, kun kuitenkin samaan aikaan samassa koulussa sallitaan t-paidat, joissa komeilee naulalla lävistetty verinen pääkallo, tai roiskeläppähameet, verkkosukkahousut ja korsettimaiset topit niiden kanssa. Ei ketään ole vielä lähetetty kotiin pukeutumaan, eikä edes kehotettu valitsemaan seuraavaksi päiväksi vaatteensa paremmin.
Lippalakkikielto taitaakin kertoa jostain muusta kuin halusta noudattaa vanhoja, kauniita tapoja.
Voisiko olla kyse siitä, että joku tässä nyt pelkää oman arvovaltansa puolesta niin paljon, että on valmis menemään naurettavuuksiin asti, kunhan ei vain tarvitse peruuttaa kerran antamaansa määräystä?
On totta, että oppilailta ei olisi kovin suuri vaiva riisua sitä lippistä sinne naulakkoon. Mutta tottahan sekin on, että ajat muuttuvat ja tapakulttuuri sen mukana. Nuori näyttää nykyisin lähinnä koomiselta (ja yleensä tarkoittaakin olla vitsikäs), jos hän ottaa lakin päästään tervehtiessään vanhempaa ihmistä.
Nämä "tapakulttuurin vaalijat" eivät oikein tunnu olevan selvillä siitä, minkälainen oli se tapakulttuuri, josta he niin kovasti haluavat pitää kiinni: sekä tytöiltä että pojilta vaaditaan sellaista käyttäytymistä, joka ennen kuului nimenomaan pojille. Eihän ennen ollut sopivaa etenkään naimisissa olevan naisen kulkea ilman päähinettä. Ainakin kirkossa naisella oli ehdottomasti huivi tai hattu päässä. Meidänkin vintiltämme taitaa yhä löytyä mieheni isoäidin "kirkkosilkki": kaunis, musta, silkkinen huivi, jota käytettiin vain pyhäpäivinä.
Rehtori-parka ei ole ainoa, joka luulee asemansa olevan riippuvainen siitä, kuinka jääräpäisesti hän takertuu oikeassa olemiseensa. Ihmistä, joka punnitsee asioita ja muuttaa mielipiteensä saamansa uuden tiedon mukaan, sanotaan helposti "tuuliviiriksi" tai "takinkääntäjäksi". Eikö olekaan viisautta, että osaa ajatella asiaa monelta kantilta, ja jos tarpeellista, osaa myöntää olleensa väärässä? Eikö ole viisautta on huomata, milloin jokin tapa on aidosti kaunis, ja milloin se on vain turhanaikainen jäänne menneiltä vuosikymmeniltä?
Lakkiasia on juuri nyt murrosvaiheessa. Tuskin kukaan kymmenen vuoden kuluttua ihmettelee lakkipäätä koululuokassa. Eihän nytkään ihmetellä (ainakaan tässä koulussa), kun oppilas hihkaisee käytävällä opettajalle: "Hei, Manu! Mitä mä sain siitä kokeesta?" saati sitä, että oppilas ei niiaa tai kumarra opettajalle, kun tulee häntä vastaan kaupungilla. Niin minua kuitenkin ekaluokkalaisena ohjeistettiin tekemään.
Tähän vielä kaikkien äidinkielenopettajien kiusaksi: jo muinaisilla roomalaisilla oli tapakulttuuri. Oli kaunis tapa maata retkottaa kyljellään divaanilla ja syödä ruokansa sormin. Haarukka tuli vasta yli tuhat vuotta roomalaisajan jälkeen, ja aluksi sitä pidettiin sopimattomana ruokailuvälineenä: sehän muistutti selvästi paholaisen atrainta. Sellaisen käyttäminen syömiseen oli ruma tapa. Oli suorastaan pöyristyttävää tapainturmellusta syödä haarukalla.
Koulussa on käyty taistelua näistä lakeista jo kauan. Alkoipa pikku hiljaa vaikuttaa siltä, että lippalakkipuolue olisi voittamassa: merkittävä osa opettajista oli jo sanonut, että heitä ei haittaa, vaikka joku luokassa olisikin lakki päässä. Sitten rehtori veti laumansa takaisin ruotuun: jokainen opettaja velvoitettiin kieltämään lakit tunneillaan ja valvomaan oppilaita käytävillä, ettei kukaan vain riko tätä äärimmäisen tärkeää sääntöä.
Lippalakkiasiaa perusteltiin vanhalla suomalaisella tapakulttuurilla. Perustelu minun mielestäni ontuu, kun kuitenkin samaan aikaan samassa koulussa sallitaan t-paidat, joissa komeilee naulalla lävistetty verinen pääkallo, tai roiskeläppähameet, verkkosukkahousut ja korsettimaiset topit niiden kanssa. Ei ketään ole vielä lähetetty kotiin pukeutumaan, eikä edes kehotettu valitsemaan seuraavaksi päiväksi vaatteensa paremmin.
Lippalakkikielto taitaakin kertoa jostain muusta kuin halusta noudattaa vanhoja, kauniita tapoja.
Voisiko olla kyse siitä, että joku tässä nyt pelkää oman arvovaltansa puolesta niin paljon, että on valmis menemään naurettavuuksiin asti, kunhan ei vain tarvitse peruuttaa kerran antamaansa määräystä?
On totta, että oppilailta ei olisi kovin suuri vaiva riisua sitä lippistä sinne naulakkoon. Mutta tottahan sekin on, että ajat muuttuvat ja tapakulttuuri sen mukana. Nuori näyttää nykyisin lähinnä koomiselta (ja yleensä tarkoittaakin olla vitsikäs), jos hän ottaa lakin päästään tervehtiessään vanhempaa ihmistä.
Nämä "tapakulttuurin vaalijat" eivät oikein tunnu olevan selvillä siitä, minkälainen oli se tapakulttuuri, josta he niin kovasti haluavat pitää kiinni: sekä tytöiltä että pojilta vaaditaan sellaista käyttäytymistä, joka ennen kuului nimenomaan pojille. Eihän ennen ollut sopivaa etenkään naimisissa olevan naisen kulkea ilman päähinettä. Ainakin kirkossa naisella oli ehdottomasti huivi tai hattu päässä. Meidänkin vintiltämme taitaa yhä löytyä mieheni isoäidin "kirkkosilkki": kaunis, musta, silkkinen huivi, jota käytettiin vain pyhäpäivinä.
Rehtori-parka ei ole ainoa, joka luulee asemansa olevan riippuvainen siitä, kuinka jääräpäisesti hän takertuu oikeassa olemiseensa. Ihmistä, joka punnitsee asioita ja muuttaa mielipiteensä saamansa uuden tiedon mukaan, sanotaan helposti "tuuliviiriksi" tai "takinkääntäjäksi". Eikö olekaan viisautta, että osaa ajatella asiaa monelta kantilta, ja jos tarpeellista, osaa myöntää olleensa väärässä? Eikö ole viisautta on huomata, milloin jokin tapa on aidosti kaunis, ja milloin se on vain turhanaikainen jäänne menneiltä vuosikymmeniltä?
Lakkiasia on juuri nyt murrosvaiheessa. Tuskin kukaan kymmenen vuoden kuluttua ihmettelee lakkipäätä koululuokassa. Eihän nytkään ihmetellä (ainakaan tässä koulussa), kun oppilas hihkaisee käytävällä opettajalle: "Hei, Manu! Mitä mä sain siitä kokeesta?" saati sitä, että oppilas ei niiaa tai kumarra opettajalle, kun tulee häntä vastaan kaupungilla. Niin minua kuitenkin ekaluokkalaisena ohjeistettiin tekemään.
Tähän vielä kaikkien äidinkielenopettajien kiusaksi: jo muinaisilla roomalaisilla oli tapakulttuuri. Oli kaunis tapa maata retkottaa kyljellään divaanilla ja syödä ruokansa sormin. Haarukka tuli vasta yli tuhat vuotta roomalaisajan jälkeen, ja aluksi sitä pidettiin sopimattomana ruokailuvälineenä: sehän muistutti selvästi paholaisen atrainta. Sellaisen käyttäminen syömiseen oli ruma tapa. Oli suorastaan pöyristyttävää tapainturmellusta syödä haarukalla.
keskiviikko 11. elokuuta 2010
Leppoista tehokkaasti
Leppoista tehokkaasti
Minä en aio osallistua elämän leppoistamiskurssille. Minulla ei ole aikaa sellaiseen leppoistamiseen, koska mikroaaltouuni hajosi, ja joudun keittämään perheelleni aamupuuron vanhanaikaisesti kattilassa.
(Puuro oli muuten tosi hyvää tänä aamuna. Jopa kuopus söi erinomaisella ruokahalulla. Ehkä en ostakaan uutta mikroa aivan vielä.)
Minä en aio ostaa ensimmäistäkään leppoistamisopasta. En ehtisi kuitenkaan lukea sellaisia. Kirjahyllyni on sitä paitsi jo aivan täynnä, joskin kirjat ovat tietysti vääränlaisia. Olen hankkinut ne kaikki ihan vaan viihtymistäni ja perheeni mielenkiinnon kohteita ajatellen, eikä niistä ole kerta kaikkiaan mitään apua, jos sattuisi haluamaan edes nimeksi asti tehokkuutta elämänsä leppoistamiseen.
(Eilen illalla nukahdin kirja sylissä. Olin juuri lukenut pojalleni Risto Räppääjää. Nolottaa vähän, kun se poika osaa kyllä itsekin lukea, mutta siitä nyt vaan on tullut sellainen tapa. En oikein kehtaisi sanoakaan, mutta minusta meidän iltaiset lukuhetkemme ovat vallan hauskoja. Tietysti minun olisi pitänyt sekin aika opiskella sitä leppoistamista, että sitten ihan varmasti osaisin.)
En halua vaihtaa työtäni, jotta voisin leppoistella. Vaihdoin työtä, koska minusta alkoi tuntua siltä, että työ syö liikaa energiaani, eikä jätä yhtään tilaa perheelle ja vapaa-ajalle. Nykyinen pienipalkkaisempi työni ei edes mahdollista niihin leppoistamisluentoihin osallistumista.
(Tänään menen töihin klo 13.00 ja pääsen klo 15.45. Yleensä päiväni ovat sentään pidempiä, mutta tällaiset päivät ovat suorastaan noloja. Tilipäivänä sen sitten näkee: minulla ei ole varaa lähteä leppoistamisretkelle katsomaan jotakin leppoisaa luonnonmuodostelmaa, joka saisi ajatukseni pois töistä. Täällä me istumme perheen kanssa ihan vaan kotona. Välillä autan poikaa majan teossa, välillä keskustellaan tyttärien kanssa kirjoista ja maailman menosta. Hirveää ajanhaaskausta, kun voisi senkin ajan vaeltaa jossakin luonnonpuistossa leppoistamassa elämäänsä.)
Olisi tärkeää kasvattaa leppoisia kasviksia, esimerkiksi yrttejä kukkaruukuissa tai bonzai-puita (vai mikä se sana olikaan?) huoneen nurkassa. Mutta minun puutarhassani kasvaa vain sellaista, mikä osaa itse kasvattaa itsensä. Kitken sitten rikkaruohoja aina välillä, kun muistan. Viinimarjapensaat ja raparperit ovat kasvaneet samoilla sijoillaan jo vuosikymmeniä. Ruusupensaat ovat valinneet itse omat muotonsa.
(Perheeni istuu puutarhan huolimattomasta hoidosta välittämättä aika usein pihalla nuotion ympärillä. En ole järjestellyt sinne mitään leppoisia tuoliryhmiä. Ihan vaan raahattiin ne iänikuiset puutarhakeinut kahden puolen nuotiota. Se ei todellakaan näytä samalta kuin lehtien leppoistamisartikkeleiden puutarhoissa.)
Minä siis olen aivan toivoton tapaus, kun puhutaan elämän leppoistamisesta. En jouda edes opiskelemaan sitä. Radiostakin tulee niin monta ohjelmaa, jotka vievät kaiken ajan: kuunnelmia, musiikkia, asiaohjelmia. Minä osaan kuunnella niitä vain istumalla alas, ehkä käsityö sylissä, sillä tahdon kuunnella ohjelmat kokonaan, kun kerran kuuntelemaan rupean. Siihenkin menee kohtuuttomasti aikaa. Senkin ajan voisi käyttää leppoistamisharjoituksiin.
Minä en aio osallistua elämän leppoistamiskurssille. Minulla ei ole aikaa sellaiseen leppoistamiseen, koska mikroaaltouuni hajosi, ja joudun keittämään perheelleni aamupuuron vanhanaikaisesti kattilassa.
(Puuro oli muuten tosi hyvää tänä aamuna. Jopa kuopus söi erinomaisella ruokahalulla. Ehkä en ostakaan uutta mikroa aivan vielä.)
Minä en aio ostaa ensimmäistäkään leppoistamisopasta. En ehtisi kuitenkaan lukea sellaisia. Kirjahyllyni on sitä paitsi jo aivan täynnä, joskin kirjat ovat tietysti vääränlaisia. Olen hankkinut ne kaikki ihan vaan viihtymistäni ja perheeni mielenkiinnon kohteita ajatellen, eikä niistä ole kerta kaikkiaan mitään apua, jos sattuisi haluamaan edes nimeksi asti tehokkuutta elämänsä leppoistamiseen.
(Eilen illalla nukahdin kirja sylissä. Olin juuri lukenut pojalleni Risto Räppääjää. Nolottaa vähän, kun se poika osaa kyllä itsekin lukea, mutta siitä nyt vaan on tullut sellainen tapa. En oikein kehtaisi sanoakaan, mutta minusta meidän iltaiset lukuhetkemme ovat vallan hauskoja. Tietysti minun olisi pitänyt sekin aika opiskella sitä leppoistamista, että sitten ihan varmasti osaisin.)
En halua vaihtaa työtäni, jotta voisin leppoistella. Vaihdoin työtä, koska minusta alkoi tuntua siltä, että työ syö liikaa energiaani, eikä jätä yhtään tilaa perheelle ja vapaa-ajalle. Nykyinen pienipalkkaisempi työni ei edes mahdollista niihin leppoistamisluentoihin osallistumista.
(Tänään menen töihin klo 13.00 ja pääsen klo 15.45. Yleensä päiväni ovat sentään pidempiä, mutta tällaiset päivät ovat suorastaan noloja. Tilipäivänä sen sitten näkee: minulla ei ole varaa lähteä leppoistamisretkelle katsomaan jotakin leppoisaa luonnonmuodostelmaa, joka saisi ajatukseni pois töistä. Täällä me istumme perheen kanssa ihan vaan kotona. Välillä autan poikaa majan teossa, välillä keskustellaan tyttärien kanssa kirjoista ja maailman menosta. Hirveää ajanhaaskausta, kun voisi senkin ajan vaeltaa jossakin luonnonpuistossa leppoistamassa elämäänsä.)
Olisi tärkeää kasvattaa leppoisia kasviksia, esimerkiksi yrttejä kukkaruukuissa tai bonzai-puita (vai mikä se sana olikaan?) huoneen nurkassa. Mutta minun puutarhassani kasvaa vain sellaista, mikä osaa itse kasvattaa itsensä. Kitken sitten rikkaruohoja aina välillä, kun muistan. Viinimarjapensaat ja raparperit ovat kasvaneet samoilla sijoillaan jo vuosikymmeniä. Ruusupensaat ovat valinneet itse omat muotonsa.
(Perheeni istuu puutarhan huolimattomasta hoidosta välittämättä aika usein pihalla nuotion ympärillä. En ole järjestellyt sinne mitään leppoisia tuoliryhmiä. Ihan vaan raahattiin ne iänikuiset puutarhakeinut kahden puolen nuotiota. Se ei todellakaan näytä samalta kuin lehtien leppoistamisartikkeleiden puutarhoissa.)
Minä siis olen aivan toivoton tapaus, kun puhutaan elämän leppoistamisesta. En jouda edes opiskelemaan sitä. Radiostakin tulee niin monta ohjelmaa, jotka vievät kaiken ajan: kuunnelmia, musiikkia, asiaohjelmia. Minä osaan kuunnella niitä vain istumalla alas, ehkä käsityö sylissä, sillä tahdon kuunnella ohjelmat kokonaan, kun kerran kuuntelemaan rupean. Siihenkin menee kohtuuttomasti aikaa. Senkin ajan voisi käyttää leppoistamisharjoituksiin.
perjantai 6. elokuuta 2010
ASIALLISET AIKUISET?
Aikuinen ei laske keinupuiston liukumäestä, jos sattuu yksinään kävelemään sellaisen ohi. Aikuinen ei taittele sanomalehdestä hassua hattua auringonsuojaksi itselleen tai ainakaan lähde sellainen päässään kaupungille käyskentelemään. Aikuinen ei roiskuttele huvin vuoksi vesilätäköissä. Miksi ei? Eihän sellainen ketään vahingoittaisi.
Siksi ei, kun on sovittu, että aikuinen, joka ottaa elämän rennosti olematta humalassa, ei ole aivan järjissään. Täytyy mukautua normiin; täytyy esittää "tavallisen" roolia. Eikö olisikin ihanaa kahlailla puiston suihkulähteessä hellepäivän ruokatunnilla? Enää edes lasten ei anneta sitä tehdä: sieltä tulee, hui kauhistus sentään, pöpöjä!
Koko ajan täytyy olla ennen kaikkea järkevä. Ei voi harjoitella laulua kassajonossa. Se häiritsisi toisten harrasta tunnelmaa. (Myymälän kaiuttimista räikkyvä taustamusiikki sen sijaan on ihan ok, koska näin on sovittu.)
Ymmärtäisin, jos kaikki "aikuisten tekeminen" olisi aidosti niin kamalan järkevää, mutta raaputapa pintaa, niin näet, että ei se ole. On vain joukko sopimuksia, joista on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, jotta ei pidettäisi omituisena.
Ei sovi pistäytyä yöpaitasillaan kaupasta hakemassa maitoa, vaikka yöpaita olisi peittävämpi kuin päivällä pidettävä toppi. Aamutakki vielä pahentaa asiaa. Omituiselta tällainenkin sääntö näyttäisi, jos sitä katsoisi aivan ulkopuolelta, ilman meidän kulttuurimme painolasteja.
Eikö voitaisi ottaa vähän rennommin? Olisi paljon mukavampaa, jos niin monet näkymättömät langat eivät ohjaisi jokaista suoritusta. Minusta käyttäytyminen on silloin kaunista, kun se ei vahingoita muita. Ei jakkupuku ole oikeasti sen hienompi kuin verkkapuku. Valkoiset tennissukat ovat sukat siinä kuin mustat pukusukatkin. Sellaiselta ihmiseltä, joka liikaa tuijottaa normeja, jää kokematta monta iloista hetkeä.
Aikuinen ei laske keinupuiston liukumäestä, jos sattuu yksinään kävelemään sellaisen ohi. Aikuinen ei taittele sanomalehdestä hassua hattua auringonsuojaksi itselleen tai ainakaan lähde sellainen päässään kaupungille käyskentelemään. Aikuinen ei roiskuttele huvin vuoksi vesilätäköissä. Miksi ei? Eihän sellainen ketään vahingoittaisi.
Siksi ei, kun on sovittu, että aikuinen, joka ottaa elämän rennosti olematta humalassa, ei ole aivan järjissään. Täytyy mukautua normiin; täytyy esittää "tavallisen" roolia. Eikö olisikin ihanaa kahlailla puiston suihkulähteessä hellepäivän ruokatunnilla? Enää edes lasten ei anneta sitä tehdä: sieltä tulee, hui kauhistus sentään, pöpöjä!
Koko ajan täytyy olla ennen kaikkea järkevä. Ei voi harjoitella laulua kassajonossa. Se häiritsisi toisten harrasta tunnelmaa. (Myymälän kaiuttimista räikkyvä taustamusiikki sen sijaan on ihan ok, koska näin on sovittu.)
Ymmärtäisin, jos kaikki "aikuisten tekeminen" olisi aidosti niin kamalan järkevää, mutta raaputapa pintaa, niin näet, että ei se ole. On vain joukko sopimuksia, joista on pidettävä kynsin ja hampain kiinni, jotta ei pidettäisi omituisena.
Ei sovi pistäytyä yöpaitasillaan kaupasta hakemassa maitoa, vaikka yöpaita olisi peittävämpi kuin päivällä pidettävä toppi. Aamutakki vielä pahentaa asiaa. Omituiselta tällainenkin sääntö näyttäisi, jos sitä katsoisi aivan ulkopuolelta, ilman meidän kulttuurimme painolasteja.
Eikö voitaisi ottaa vähän rennommin? Olisi paljon mukavampaa, jos niin monet näkymättömät langat eivät ohjaisi jokaista suoritusta. Minusta käyttäytyminen on silloin kaunista, kun se ei vahingoita muita. Ei jakkupuku ole oikeasti sen hienompi kuin verkkapuku. Valkoiset tennissukat ovat sukat siinä kuin mustat pukusukatkin. Sellaiselta ihmiseltä, joka liikaa tuijottaa normeja, jää kokematta monta iloista hetkeä.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)