Tulihan se sieltä. Kuuntelin radiota, jossa kysyttiin koululiikunnan asiantuntijalta, onko vika oppilaissa vai opetuksessa (ei siis opettajassa), kun oppilas ei pidä koululiikunnasta. Vastaus oli pienen kaartelun jälkeen itsestään selvä: vika on tietysti oppilaiden kotona.
En tiedä, mikä minun kotonani oli vikana, kun inhosin koululiikuntaa yli kaiken. Isä, (joka on harrastanut yleisurheilua ja jossain vaiheessa valmentajanakin toiminut,) vei meitä urheilukentälle, uimaan, pyöräretkille, pitkille kävelyretkille metsiin, opetti luistelemaan ja hiihtämään. Pidin liikunnasta muuten, mutta en koulussa. Selväpä se: isän vika.
Samassa ohjelmassa kerrottiin meille tietämättömille, että vanhempien tulisi huolehtia siitä, että alle kouluikäinen liikkuu vähintään 2 tuntia päivässä niin, että hengästyy. Tällaiseksi liikunnaksi ei kelpaa tavallinen hyppely, kiipeily tai pyöräily. Selvä. Aamulla klo 7-8 päiväkotiin, sieltä kaupan kautta omaan kotiin viiden-kuuden maissa iltapuolella. Ruokailu, jonka jälkeen se liikunta. Parin tunnin liikunnan jälkeen onkin jo iltatoimien ja nukkumaan menon aika. Onneksi alle kouluikäisellä ei ole vielä läksyjä.
Vanhemmat ovat nykyään luultavasti tarkemmin ohjeistettuja kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos, kiitos. On hyvä, että ohjeita saa, kun niitä tarvitsee. Ongelmallista on se, että ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja myös muuttuvat kaiken aikaa. Lasta tulee alkaa totuttaa kiinteään ruokaan 3 - ei kun 4 - ei kun 6 kuukauden iässä, paitsi tietysti jos lapsi onkin ranskalainen, jolloin hänelle tulee antaa maitovellejä jo kuukauden vanhana.
Lapsen täytyy oppia ainakin maistamaan kaikkia ruokia, mutta kotona tapahtunutta maistamista ei lasketa, ja jos lapsi väittää inhoavansa porkkanaa, se johtuu kodista (tahallaan omalla esimerkillä opetettu nyrpistelemään porkkanalle), ja koulun tehtävänä on pakottaa lapsi syömään sitäkin ainakin vähän. Tämän toimenpiteen hyödyllisyyttä en ole vielä tähän ikään mennessä käsittänyt. Ainakaan se ei vähennä maailman hätää pätkän vertaa, jos joku syö porkkanaraasteensa, vaikka ei halua. Eikä se muuta pula-ajan lapsuuden kokeneiden lapsuutta yhtään valoisammaksi.
Nuorin tyttäreni tuli kerran kotiin päiväkodista hehkuttaen innoissaan: "Äiti, minä olen oppinut virvistelemään!" Ja niin tytär esitti minulle mielenkiintoisen ilmehtimiskavalkadin. Ne "virvistelyt" oli opettanut toinen päiväkotilapsi, mutta jos tytär ei olisi esitellyt uutta taitoaan ensin minulle, vaan ryhtynyt venyttämään luomiaan ja esittelemään hampaitaan toisille siellä päiväkodissa, olisi varmaan vika löytynyt - kodista.
Lapsen omasta perusluonteesta ja muun ympäristön kuin vanhempien merkityksestä lapsen kehitykseen ei juuri puhuta. Minun mielestäni on vähän merkillistä, että siellä päiväkodissa työskentelee joukoittain hyvin koulutettuja ihmisiä huolehtimassa lapsista, mutta heidän tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole lapsen kasvatuksen "onnistumiseen" tai "epäonnistumiseen" mitään vaikutusta. Miksi tuhlataan niin paljon resursseja lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien koulutukseen, jos heidän työpanoksensa kasvatuksessa on yhtä kaikki mitätön? Vain koti vaikuttaa silloin kun jokin tuntuu olevan pielessä. Mutta se, että meille on kasvanut sukupolvellinen empaattisia, aktiivisia, yritteliäitä, ulospäin suuntautuneita, vanhempiaan raittiimpia nuoria aikuisia, on kokonaan hienon päiväkoti- ja koulujärjestelmän ansiota.
keskiviikko 15. syyskuuta 2010
keskiviikko 8. syyskuuta 2010
Kaikki lähtevät elokuussa
Seuraava genre. Tämä on pätkä kokonaisesta tarinasta. ("Kaikki lähtevät elokuussa",työn alla hiomisvaiheessa vielä) Mitähän tällaisesta ajatellaan? Poliisijuttu, yhteiskuntajuttu, rakkausjuttu. En oikein itsekään tiedä, mikä se pääasiallisesti olisi.
"...Tietokoneen näyttö kertoi sen, minkä Arto jo tiesikin. Helin pojan sängyn alta löytyneen hirvikiväärin numero täsmäsi varastettuihin. Arto työnsi paperinpalansa syvälle taskuun piiloon. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Asia oli päivänselvä. Oliko poliisimiehellä muka olevinaan jotain vaihtoehtoja? Hänen olisi pitänyt ottaa saman tien kivääri pois. Sen sijaan hän oli jättänyt Heli Berggrenin itkemään yksin kivääreineen poikansa huoneeseen. Vanhempi konstaapeli Saramäki oli vastuuntunnoton, selkärangaton otus, ja kaiken lisäksi hän oli jättänyt Helin itkemään.
Arto tuskin kuuli, kun Leskinen huuteli kahville. Leskinen kehui ostaneensa viinereitä. Viinereitä! Voiko maailmassa olla mitään niin turhaa kuin viinerit? Poliisilaitoksen kahvihuoneen hauska seuramies Arto Saramäki ei ollut lainkaan hauskalla eikä seurallisella tuulella.
Kahvihuoneessa istuvat työkaverit tiesivät, kuinka asiat olivat. Ne olivat joko niin taikka näin, ja lain mukaan toimittiin. Arto ei ollut enää niin varma. Hän oli toiminut väärin lain edessä, se oli selvä. Sekin oli ollut väärin, että hän oli jättänyt Helin sinne, lähtenyt kuin varas.
Varas. Helin poika oli varas, tai ainakin ryhtynyt anastettuun omaisuuteen. Välttyäkseen kahvihuoneen mustavalkoiselta ilmapiiriltä Arto lähti ulos tupakalle.
Poliisilaitoksen takapiha oli kokonaan asfaltoitu ja pyhitetty autoille. Siellä seisoivat työvuorossa olevien autot, värikkäät kuin lasten legopalikat. Leskinen ajoi konservatiivisella nissanillaan. Välimäki makseli osamaksuja opelista. Nummelalla oli jo muodista poistunut citymaasturi, jonka kaikinpuolisesta epäkäytännöllisyydestä ja kalliista hankintahinnasta pojat heittivät välillä herjaa. Mikä oikeus heillä siihenkin oli? Jos Nummela piti isosta ja kalliista autosta, eikö sitä iloa olisi voinut hänelle suoda ilman naljailua?
Koponen ilmestyi seuraksi autotallin puolelta. Eikö Koposen työvuoron pitänyt jo päättyä? Arto ei voinut ymmärtää, miksi Koponen ei lähtenyt suoraa päätä kotiinsa tai mihin hyvänsä pois täältä. Arto tervehti nuivasti nuorempaa konstaapelia ja heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin virkaa tekevän peltisen kurkkupurkin pohjalla haisevaan vesitilkkaan. Koponen yritti jutuntynkää. Arto vastasi jotain epämääräistä ja kiiruhti takaisin sisälle.
Eihän sitä voinut välttää. Töissä oli pakko kestää työkavereita. Arto kaatoi kahvia mukiinsa ja istui kahvihuoneen ikivanhalle räikeän oranssille muovituolille Leskisen, viinereiden ja parin muun työtoverin seuraan. Leskinen kertoi juttua jostain naisesta, joka oli korjattu putkan puolelle juuri hetki sitten. Nainen oli tullut lupatiskille äänekkäästi vaatimaan saada soittaa pitopalveluun, koska hänellä oli syntymäpäivä. Nainen oli ollut märissä housuissa ja likaisessa tuulitakissa, jonka alla ei ollut mitään. Hän oli pitänyt kädessään kaupan kassakuittia, jonka taakse hän oli raapustellut tarjoilusuunnitelmiaan.
Toiset nauroivat. Artokin olisi nauranut tuolle ennen, mutta nyt se tuntui kovin turhalta ja julmalta. Naisparka: oli hänen syntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut tarjota ystävilleen juhlat, mutta joutuikin itse yöpymään putkassa. Eihän hän ollut halunnut eikä tehnyt pahaa kenellekään. Säilöönottoko oli ainoa, mitä hänelle voitiin tarjota?
"Jätitkö sossulle sanaa?" Arto huomasi kysyvänsä. Sosiaalityöntekijä oli poliisitalon henkilökunnasta kaiketi ainoa, joka ehkä osaisi auttaa naista. Muut lopettivat naureskelunsa ja katsoivat vakavailmeiseen Artoon kuin tämä olisi juuri laskeutunut kahvihuoneeseen ilmastointikanavan kautta lentävällä lautasella. "Kyllä.. tietysti mä jätin!" Leskinen vastasi. Niin, tietysti hän oli raportoinut mielenterveysongelmasta. Sosiaalityöntekijä konsultoisi sitten lääkäriä. Niinhän se meni. Pojat tiesivät kyllä hommansa. Arto otti lautaselta viinerin ja alkoi mutustella sitä katse tiukasti pöydänkannessa. Eikö tämä vuoro koskaan loppuisi?
"...Tietokoneen näyttö kertoi sen, minkä Arto jo tiesikin. Helin pojan sängyn alta löytyneen hirvikiväärin numero täsmäsi varastettuihin. Arto työnsi paperinpalansa syvälle taskuun piiloon. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Asia oli päivänselvä. Oliko poliisimiehellä muka olevinaan jotain vaihtoehtoja? Hänen olisi pitänyt ottaa saman tien kivääri pois. Sen sijaan hän oli jättänyt Heli Berggrenin itkemään yksin kivääreineen poikansa huoneeseen. Vanhempi konstaapeli Saramäki oli vastuuntunnoton, selkärangaton otus, ja kaiken lisäksi hän oli jättänyt Helin itkemään.
Arto tuskin kuuli, kun Leskinen huuteli kahville. Leskinen kehui ostaneensa viinereitä. Viinereitä! Voiko maailmassa olla mitään niin turhaa kuin viinerit? Poliisilaitoksen kahvihuoneen hauska seuramies Arto Saramäki ei ollut lainkaan hauskalla eikä seurallisella tuulella.
Kahvihuoneessa istuvat työkaverit tiesivät, kuinka asiat olivat. Ne olivat joko niin taikka näin, ja lain mukaan toimittiin. Arto ei ollut enää niin varma. Hän oli toiminut väärin lain edessä, se oli selvä. Sekin oli ollut väärin, että hän oli jättänyt Helin sinne, lähtenyt kuin varas.
Varas. Helin poika oli varas, tai ainakin ryhtynyt anastettuun omaisuuteen. Välttyäkseen kahvihuoneen mustavalkoiselta ilmapiiriltä Arto lähti ulos tupakalle.
Poliisilaitoksen takapiha oli kokonaan asfaltoitu ja pyhitetty autoille. Siellä seisoivat työvuorossa olevien autot, värikkäät kuin lasten legopalikat. Leskinen ajoi konservatiivisella nissanillaan. Välimäki makseli osamaksuja opelista. Nummelalla oli jo muodista poistunut citymaasturi, jonka kaikinpuolisesta epäkäytännöllisyydestä ja kalliista hankintahinnasta pojat heittivät välillä herjaa. Mikä oikeus heillä siihenkin oli? Jos Nummela piti isosta ja kalliista autosta, eikö sitä iloa olisi voinut hänelle suoda ilman naljailua?
Koponen ilmestyi seuraksi autotallin puolelta. Eikö Koposen työvuoron pitänyt jo päättyä? Arto ei voinut ymmärtää, miksi Koponen ei lähtenyt suoraa päätä kotiinsa tai mihin hyvänsä pois täältä. Arto tervehti nuivasti nuorempaa konstaapelia ja heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin virkaa tekevän peltisen kurkkupurkin pohjalla haisevaan vesitilkkaan. Koponen yritti jutuntynkää. Arto vastasi jotain epämääräistä ja kiiruhti takaisin sisälle.
Eihän sitä voinut välttää. Töissä oli pakko kestää työkavereita. Arto kaatoi kahvia mukiinsa ja istui kahvihuoneen ikivanhalle räikeän oranssille muovituolille Leskisen, viinereiden ja parin muun työtoverin seuraan. Leskinen kertoi juttua jostain naisesta, joka oli korjattu putkan puolelle juuri hetki sitten. Nainen oli tullut lupatiskille äänekkäästi vaatimaan saada soittaa pitopalveluun, koska hänellä oli syntymäpäivä. Nainen oli ollut märissä housuissa ja likaisessa tuulitakissa, jonka alla ei ollut mitään. Hän oli pitänyt kädessään kaupan kassakuittia, jonka taakse hän oli raapustellut tarjoilusuunnitelmiaan.
Toiset nauroivat. Artokin olisi nauranut tuolle ennen, mutta nyt se tuntui kovin turhalta ja julmalta. Naisparka: oli hänen syntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut tarjota ystävilleen juhlat, mutta joutuikin itse yöpymään putkassa. Eihän hän ollut halunnut eikä tehnyt pahaa kenellekään. Säilöönottoko oli ainoa, mitä hänelle voitiin tarjota?
"Jätitkö sossulle sanaa?" Arto huomasi kysyvänsä. Sosiaalityöntekijä oli poliisitalon henkilökunnasta kaiketi ainoa, joka ehkä osaisi auttaa naista. Muut lopettivat naureskelunsa ja katsoivat vakavailmeiseen Artoon kuin tämä olisi juuri laskeutunut kahvihuoneeseen ilmastointikanavan kautta lentävällä lautasella. "Kyllä.. tietysti mä jätin!" Leskinen vastasi. Niin, tietysti hän oli raportoinut mielenterveysongelmasta. Sosiaalityöntekijä konsultoisi sitten lääkäriä. Niinhän se meni. Pojat tiesivät kyllä hommansa. Arto otti lautaselta viinerin ja alkoi mutustella sitä katse tiukasti pöydänkannessa. Eikö tämä vuoro koskaan loppuisi?
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)