SYYLLISET ESIIN!

Tulihan se sieltä. Kuuntelin radiota, jossa kysyttiin koululiikunnan asiantuntijalta, onko vika oppilaissa vai opetuksessa (ei siis opettajassa), kun oppilas ei pidä koululiikunnasta. Vastaus oli pienen kaartelun jälkeen itsestään selvä: vika on tietysti oppilaiden kotona.

En tiedä, mikä minun kotonani oli vikana, kun inhosin koululiikuntaa yli kaiken. Isä, (joka on harrastanut yleisurheilua ja jossain vaiheessa valmentajanakin toiminut,) vei meitä urheilukentälle, uimaan, pyöräretkille, pitkille kävelyretkille metsiin, opetti luistelemaan ja hiihtämään. Pidin liikunnasta muuten, mutta en koulussa. Selväpä se: isän vika.

Samassa ohjelmassa kerrottiin meille tietämättömille, että vanhempien tulisi huolehtia siitä, että alle kouluikäinen liikkuu vähintään 2 tuntia päivässä niin, että hengästyy. Tällaiseksi liikunnaksi ei kelpaa tavallinen hyppely, kiipeily tai pyöräily. Selvä. Aamulla klo 7-8 päiväkotiin, sieltä kaupan kautta omaan kotiin viiden-kuuden maissa iltapuolella. Ruokailu, jonka jälkeen se liikunta. Parin tunnin liikunnan jälkeen onkin jo iltatoimien ja nukkumaan menon aika. Onneksi alle kouluikäisellä ei ole vielä läksyjä.

Vanhemmat ovat nykyään luultavasti tarkemmin ohjeistettuja kuin koskaan aikaisemmin. Kiitos, kiitos. On hyvä, että ohjeita saa, kun niitä tarvitsee. Ongelmallista on se, että ohjeet ovat keskenään ristiriitaisia ja myös muuttuvat kaiken aikaa. Lasta tulee alkaa totuttaa kiinteään ruokaan 3 - ei kun 4 - ei kun 6 kuukauden iässä, paitsi tietysti jos lapsi onkin ranskalainen, jolloin hänelle tulee antaa maitovellejä jo kuukauden vanhana.

Lapsen täytyy oppia ainakin maistamaan kaikkia ruokia, mutta kotona tapahtunutta maistamista ei lasketa, ja jos lapsi väittää inhoavansa porkkanaa, se johtuu kodista (tahallaan omalla esimerkillä opetettu nyrpistelemään porkkanalle), ja koulun tehtävänä on pakottaa lapsi syömään sitäkin ainakin vähän. Tämän toimenpiteen hyödyllisyyttä en ole vielä tähän ikään mennessä käsittänyt. Ainakaan se ei vähennä maailman hätää pätkän vertaa, jos joku syö porkkanaraasteensa, vaikka ei halua. Eikä se muuta pula-ajan lapsuuden kokeneiden lapsuutta yhtään valoisammaksi.

Nuorin tyttäreni tuli kerran kotiin päiväkodista hehkuttaen innoissaan: "Äiti, minä olen oppinut virvistelemään!" Ja niin tytär esitti minulle mielenkiintoisen ilmehtimiskavalkadin. Ne "virvistelyt" oli opettanut toinen päiväkotilapsi, mutta jos tytär ei olisi esitellyt uutta taitoaan ensin minulle, vaan ryhtynyt venyttämään luomiaan ja esittelemään hampaitaan toisille siellä päiväkodissa, olisi varmaan vika löytynyt - kodista.

Lapsen omasta perusluonteesta ja muun ympäristön kuin vanhempien merkityksestä lapsen kehitykseen ei juuri puhuta. Minun mielestäni on vähän merkillistä, että siellä päiväkodissa työskentelee joukoittain hyvin koulutettuja ihmisiä huolehtimassa lapsista, mutta heidän tekemisillään ja tekemättä jättämisillään ei ole lapsen kasvatuksen "onnistumiseen" tai "epäonnistumiseen" mitään vaikutusta. Miksi tuhlataan niin paljon resursseja lastenhoitajien ja lastentarhanopettajien koulutukseen, jos heidän työpanoksensa kasvatuksessa on yhtä kaikki mitätön? Vain koti vaikuttaa silloin kun jokin tuntuu olevan pielessä. Mutta se, että meille on kasvanut sukupolvellinen empaattisia, aktiivisia, yritteliäitä, ulospäin suuntautuneita, vanhempiaan raittiimpia nuoria aikuisia, on kokonaan hienon päiväkoti- ja koulujärjestelmän ansiota.