Kaikki lähtevät elokuussa

Seuraava genre. Tämä on pätkä kokonaisesta tarinasta. ("Kaikki lähtevät elokuussa",työn alla hiomisvaiheessa vielä) Mitähän tällaisesta ajatellaan? Poliisijuttu, yhteiskuntajuttu, rakkausjuttu. En oikein itsekään tiedä, mikä se pääasiallisesti olisi.

"...Tietokoneen näyttö kertoi sen, minkä Arto jo tiesikin. Helin pojan sängyn alta löytyneen hirvikiväärin numero täsmäsi varastettuihin. Arto työnsi paperinpalansa syvälle taskuun piiloon. Mitä nyt pitäisi tehdä? Mitä tässä voi tehdä? Asia oli päivänselvä. Oliko poliisimiehellä muka olevinaan jotain vaihtoehtoja? Hänen olisi pitänyt ottaa saman tien kivääri pois. Sen sijaan hän oli jättänyt Heli Berggrenin itkemään yksin kivääreineen poikansa huoneeseen. Vanhempi konstaapeli Saramäki oli vastuuntunnoton, selkärangaton otus, ja kaiken lisäksi hän oli jättänyt Helin itkemään.

Arto tuskin kuuli, kun Leskinen huuteli kahville. Leskinen kehui ostaneensa viinereitä. Viinereitä! Voiko maailmassa olla mitään niin turhaa kuin viinerit? Poliisilaitoksen kahvihuoneen hauska seuramies Arto Saramäki ei ollut lainkaan hauskalla eikä seurallisella tuulella.

Kahvihuoneessa istuvat työkaverit tiesivät, kuinka asiat olivat. Ne olivat joko niin taikka näin, ja lain mukaan toimittiin. Arto ei ollut enää niin varma. Hän oli toiminut väärin lain edessä, se oli selvä. Sekin oli ollut väärin, että hän oli jättänyt Helin sinne, lähtenyt kuin varas.

Varas. Helin poika oli varas, tai ainakin ryhtynyt anastettuun omaisuuteen. Välttyäkseen kahvihuoneen mustavalkoiselta ilmapiiriltä Arto lähti ulos tupakalle.

Poliisilaitoksen takapiha oli kokonaan asfaltoitu ja pyhitetty autoille. Siellä seisoivat työvuorossa olevien autot, värikkäät kuin lasten legopalikat. Leskinen ajoi konservatiivisella nissanillaan. Välimäki makseli osamaksuja opelista. Nummelalla oli jo muodista poistunut citymaasturi, jonka kaikinpuolisesta epäkäytännöllisyydestä ja kalliista hankintahinnasta pojat heittivät välillä herjaa. Mikä oikeus heillä siihenkin oli? Jos Nummela piti isosta ja kalliista autosta, eikö sitä iloa olisi voinut hänelle suoda ilman naljailua?

Koponen ilmestyi seuraksi autotallin puolelta. Eikö Koposen työvuoron pitänyt jo päättyä? Arto ei voinut ymmärtää, miksi Koponen ei lähtenyt suoraa päätä kotiinsa tai mihin hyvänsä pois täältä. Arto tervehti nuivasti nuorempaa konstaapelia ja heitti puoleksi poltetun savukkeen tuhkakupin virkaa tekevän peltisen kurkkupurkin pohjalla haisevaan vesitilkkaan. Koponen yritti jutuntynkää. Arto vastasi jotain epämääräistä ja kiiruhti takaisin sisälle.

Eihän sitä voinut välttää. Töissä oli pakko kestää työkavereita. Arto kaatoi kahvia mukiinsa ja istui kahvihuoneen ikivanhalle räikeän oranssille muovituolille Leskisen, viinereiden ja parin muun työtoverin seuraan. Leskinen kertoi juttua jostain naisesta, joka oli korjattu putkan puolelle juuri hetki sitten. Nainen oli tullut lupatiskille äänekkäästi vaatimaan saada soittaa pitopalveluun, koska hänellä oli syntymäpäivä. Nainen oli ollut märissä housuissa ja likaisessa tuulitakissa, jonka alla ei ollut mitään. Hän oli pitänyt kädessään kaupan kassakuittia, jonka taakse hän oli raapustellut tarjoilusuunnitelmiaan.

Toiset nauroivat. Artokin olisi nauranut tuolle ennen, mutta nyt se tuntui kovin turhalta ja julmalta. Naisparka: oli hänen syntymäpäivänsä ja hän olisi halunnut tarjota ystävilleen juhlat, mutta joutuikin itse yöpymään putkassa. Eihän hän ollut halunnut eikä tehnyt pahaa kenellekään. Säilöönottoko oli ainoa, mitä hänelle voitiin tarjota?

"Jätitkö sossulle sanaa?" Arto huomasi kysyvänsä. Sosiaalityöntekijä oli poliisitalon henkilökunnasta kaiketi ainoa, joka ehkä osaisi auttaa naista. Muut lopettivat naureskelunsa ja katsoivat vakavailmeiseen Artoon kuin tämä olisi juuri laskeutunut kahvihuoneeseen ilmastointikanavan kautta lentävällä lautasella. "Kyllä.. tietysti mä jätin!" Leskinen vastasi. Niin, tietysti hän oli raportoinut mielenterveysongelmasta. Sosiaalityöntekijä konsultoisi sitten lääkäriä. Niinhän se meni. Pojat tiesivät kyllä hommansa. Arto otti lautaselta viinerin ja alkoi mutustella sitä katse tiukasti pöydänkannessa. Eikö tämä vuoro koskaan loppuisi?