ADHD-oireet kuulemma häviävät, jos lapsi viettää luonnossa 20 minuuttia päivässä.
Me asumme metsässä. Piha on luonnonmukainen. Siellä on mahdollisuus juosta, kiivetä, rakentaa, pelata, pyöräillä, hyppiä.. Mitä vain. Poikamme liikkuu ulkona, sekä pihalla että metsässä useita tunteja päivässä. Joka päivä.
Lisäksi hän muun muassa piirtää, askartelee, soittaa ja laulaa, leikkii legoilla ja osallistuu kotitöihin.
Poikamme on kasvatettu kunnolla. Hän osaa ottaa toiset huomioon, kiittää, pyytää anteeksi, vetää yksinäisen kaverin koulun pihan laidalta mukaan porukkaan leikkimään. Mieheni on kotona, jotta lapsille olisi aina aikuinen saatavilla. Taloudellisesti tämä on suuri uhraus, mutta me olemme sitä mieltä, että lapset ovat sen arvoisia.
Minua loukkaavat syvästi kaikenlaisten maallikkojen höpinät "näennäisdiagnooseista" ja ohjeet kasvattaa lasta paremmin. Sellaiset puheet loukkaavat myös lasta, joka tekee parhaansa jaksaakseen keskittyä, mutta jonka keskittyminen hajoaa kerta toisensa jälkeen lapsen tahdosta riippumattomista syistä vaikeuttaen hänen jokapäiväistä elämäänsä. Jokainen erityislapsi on varmasti saanut aivan riittävästi iskuja itsetunnolleen ymmärtämättömien ihmisten taholta. Ne saisivat jo riittää.
Poika käy toimintaterapiassa. Hoitovastuu hänestä on yliopistosairaalan lasten neurologian poliklinikalla ja lääkärillä on pitkä kokemus ADHD-lapsista.
Poika harrastaa jalkapalloa, ja valmentajat ovat tietoisia hänen diagnoosistaan ja erityisongelmistaan.
Hän on päässyt koulussa pienryhmään, jossa opettaa aivan erityisen taitava opettaja. Luokassa on opettajan lisäksi vakituinen avustaja. Sopivilla tunneilla poika on integroituna yleisopetuksen luokkaan. Avustaja on tällöin hänen mukanaan ja mahdollistaa tunnin sujumisen.
Silti hänellä on ADHD, joka vaatii myös lääkehoitoa. Lääkehoito aloitettiin kuluneena kesänä, ja muutos ennen hoidon aloittamista olleeseen tilanteeseen on valtava. Lääkityshän ei tietenkään ole rauhoittava, vaan nimenomaan piristävä, jotta ADHD-lapsen voimat riittäisivät keskittymisen ylläpitämiseen.
Tästä kaikesta olen huomannut, että meillä olisi opittavaa ADHD-lapselta. Kuinka tärkeää olisi itse kullekin osata keskittyä juuri siihen, missä on. Osata olla kokonaisena läsnä. Milloin viimeksi istuit ja kuuntelit radiota niin, että et tehnyt yhtään mitään muuta? Et tiskannut, et vaivannut pullataikinaa? Et edes neulonut sukkaa, vaan annoit kaiken huomiosi sille, mitä radiosta kuuluu juuri nyt? Tai paneuduit tekemään palapeliä yksin tai lapsesi kanssa? Katsoit televisiosta ohjelman alusta loppuun hyppimättä välillä muilla kanavilla ja ilman läppäriä polvillasi? Se voi olla yllättävän vaikeaa - vaikka terveelle tietysti paljon helpompaa kuin matematiikkaan tai ö-kirjainten piirtämiseen suoriin riveihin keskittyminen on ADHD-lapselle.
Ei meillä ole oikeasti niin kiire, että vapaa-aikakin täytyisi viettää moniajaen, tehden puolivillaisesti viittä asiaa yhtä aikaa. Tehdään mieluummin vain yhtä, mutta tehdään se kunnolla. Mieheni kummisetä harrasti kanavatöitä. Hän kertoi äitinsä neuvoneen: "Vaikka et tekisi kuin piston päivässä, tee se siihen, mihin se kuuluu."
Äitien tapaan hän oli oikeassa.
