LUPA OLLA UJO

Ujoja ihmisiä on paljon. Miksi tästä luonteenpiirteestä rangaistaan niin raskaasti?

Koulumaailmassa voi tuntiaktiivisuudella helposti korottaa todistusarvosanaa jopa parilla numerolla verrattuna koesuoritukseen. Aktiivisia tunneilla ovat ne, jotka uskaltavat. Luokassa voi olla (ja todennäköisesti on) montakin oppilasta, jotka kuuntelevat hartaasti ja tekevät hiljaa mielessään omia viisaita päätelmiään kiinnostuneina esillä olevasta aiheesta, mutta jotka eivät uskalla nostaa kättään viitatakseen. Heidän ajatuksensa eivät pääse esille, koska he ovat ujoja, ja siksi he saavat huonompia numeroita kuin rohkeammat toverinsa.

Maailma on aina ollut kyynärpäätaktikoitten ja niiden, jotka eniten itseään mainostavat. Moni parempi strategiajohtaja, moni parempi suunnittelija, moni parempi poliittinen ajattelija on jäänyt ajatuksineen kaikenlaisten öykkäreiden taakse pimentoon, ja niiden öykkäreiden vähemmän hyvät ratkaisut otettu käyttöön - vain siksi, että niiden takana ovat itsestään ja asiastaan suurinta ääntä pitävät ihmiset.

Ujous koetaan ongelmana jopa siinä määrin, että siihen on kehitetty lääkkeitä. Ihmisellä ei ole oikeutta olla ujo. On parempi olla vaikka jatkuvasti kiukkuinen ja huonotuulinen kuin ujo. Ujo tarvitsee terapiaa, ujous on parannettava, jotta ujo ihminen voi muuttua toisenlaiseksi. Hänestä pitää tulla sellainen kuin Tove Janssonin hemuleista, jotka läimivät toisiaan selkään ja puhkeavat sitten äänekkääseen naurunremakkaan. Hän ei saa olla kuten se hemuli, joka halusi vain rauhaa ja hiljaisuutta, mutta ei uskaltanut sanoa sitä toisille, koska pelkäsi pahoittavansa jonkun mielen.

Muistan lukeneeni joskus intiaaneista, joilla oli päättäjät erikseen ja puheiden pitäjät erikseen: he olivat oivaltaneet sen, että kaikkien ei tarvitse olla hyviä puhujia. Jotkut ovat parempia esimerkiksi laatimaan lakeja tai suunnittelemaan yhteisön tulevaisuuden asioita. Tästä olisi hyvä ottaa mallia: ei se, joka on aina suuna ja päänä välttämättä ole se, joka on kaikkein viisain.